Minulta on kovasti toivottu juttua synnytyksen jälkeisestä palautumisesta, joten ajattelin nyt tarttua aiheeseen. Tämä on varmasti niitä asioita, jotka ovat todella yksilöllisiä, mutta ainakin voin kertoa omat kokemukseni. Näistä
ei kannata vetää mitään yleismaailmallisia tulkintoja kuitenkaan, sanotaanpa nyt se selvennökseksi. Puhun nyt vain ja ainoastaan omasta kokemuksestani,
yksityishenkilönä, en ammattini kautta.
Ensin
taustaa, jotta pääsette kärryille mistä lähdettiin.
Raskausaika meni mielestäni minulla verrattain hyvin.
Liitoskivut olivat lähestulkoon ainoa merkittävä riesani, parasetamolilla pärjäsin kuitenkin töissäkin. Liikuntaa en tietenkään voinut harrastaa kuten normaalisti ja lopetin juoksemisen jo ensimmäisellä kolmanneksella ja jumpat vaihdoin aika nopeasti sellaisiin kehonhuoltotunteihin tai korkeintaan tanssillisiin tunteihin, jossa ei tarvinnut hyppiä.
Aika pitkään pyöräilin töihin, muistaakseni noin puoleen väliin raskautta.
Kävely sen sijaan oli kivuliasta, välillä oli niin että jo kymmenisen minuuttia provosoi selän ja lantion alueen kivut, eikä raskaus ollut vielä edes puolessa! Salilla kuitenkin kävin kerran-kaksi viikossa, varsin pienillä painoilla lähinnä käsilihaksia ja lantionpohjaa treenailin siellä. Toki sitten loppua kohden kaikki alkoi olla raskasta ja hidasta ja etenkin häpyliitoksen alue ihan tolkuttoman kipeä, mutta se kuuluu asiaan. Jonkinlainen iskias-tyyppinen vaivakin minulla oli jossain kohtaa usean viikon ajan kiusanani, kas miten nämä vaivat alkaa unohtua… Onneksi. ;)
Näitä tietoja käsittelen tähän alkuun siksi, että saisitte käsityksen raskauden aikaisesta toimintakyvystäni. Mielestäni se oli ihan kohtuullisen hyvä koko raskauden ajan, vaikka ihan ilman normaaleja vaivoja en säästynyt. Sairaslomalle jäin supistelun vuoksi jossain 34 viikon tuntumassa, alle kaksi viikkoa ennen varsinaista äitiysloman alkua. Siihen mennessä en ollut raskauden vuoksi päivääkään saikulla. Viimeiset päivystysvuoroni taisin tehdä joskus 24-25 viikon tuntumassa, sen jälkeen nautin säännöllisen virkatyöajan ihanuudesta! Yöpäivystyksiä en tainnut ekan kolmanneksen jälkeen tehdä ollenkaan.
Lantionpohjan treenin suhteen en ollut mielestäni tarpeeksi ahkera, loppuraskaudessa alkoi olla lievää virtsankarkailuongelmaa. Siinä kohtaa ehkä sitten tsemppasin enemmän. Lisäksi tein
välilihan venytyksiä jostain viikolta 35 lähtien, kuten neuvolassa ohjattiin. Niiden on todettu siis merkittävästi vähentävän repeämiä ensisynnyttäjillä ja uskon, että niillä oli vaikutuksensa myös oman synnytykseni sujuvuuteen.
Synnytyksessä otin toki vähän 'osumaa', mutta aika pienesti.
Kätilö sanoi, että jos pikkuneiti ei olisi ollut lievässä virhetarjonnassa, jonka lisäksi vielä napanuora oli henkseleinä kaulan ympärillä ja sitä jouduttiin aika kovakouraisesti auttamaan ponnistusvaiheessa neidin kaulan ympäriltä pois, niin olisin luultavasti säilynyt kokonaan ilman repeämää. Kudokset venyivät siis hyvin, ja kätilön kanssa puhuin, että varmasti nuo välilihan venyttelyt olivat siinä suureksi avuksi. Noilla lähtökohdilla ensarina siis pahempaakin olisi voinut odottaa, tai näin ymmärsin kätilön puheista.
Mahanahkani kudokset venyivät myös kivasti. Sain muutaman, varsin haalean raskausarven navan alapuoliseen vatsaan, mutta niistä en ole pahoillani. Kuuluu asiaan, ainakin minun mahani koolla! ;) (Mahani oli siis melko kookas runsaasta lapsiveden määrästä johtuen, vauva kun oli ihan normaalikokoinen tai aika sirokin.) Luulen, että ne vielä tuosta vaalenevat ja jäävät uskoakseni aika huomaamattomiksi jatkossa.
Rintoihin tuli myös arpia maidonnousun yhteydessä, samantapaisia kuin vatsalle, haalean violetteja ja varsin ohkaisia, joiden uskon kyllä hälvenevän ajan kanssa hieman.
Välilihan alue on mielestäni alkanut toipua hitaammin kuin ajattelin, joskin synnytyksestä ei ole vielä kovin kauan aikaa.
Kovin kipeä en ollut, alkuun toki pissaaminen kirveli kovasti, mutta se meni muistaakseni ohi reilussa viikossa. Ompeleet kiristivät ja niitä rasvailin. Istuminen oli kivuliasta oikeastaan vain ensimmäisinä päivinä ja ponnistelu sattui ehkä viikon-kaksi. Joskin edelleenkin esimerkiksi jos on yhtään ummetusta, niin aika epämiellyttävää ponnistelu on. Tiedän, ja jälkitarkastuksessakin ohjattiin, että ehkä kannattaisi käyttää jotain laksatiiveja edelleen, mutta olen niin herkkävatsainen etten oikein uskalla - ettei mene sitten toiseen ääripäähän…
Mitään tulehdusta en välilihan alueelle kehittänyt, ja kylläpä sitä ahkerasti suihkuttelinkin, useaan kertaan päivässä.
Olen yrittänyt välilihaa treenata synnytyksen jälkeen, en nyt ihan päivittäin mutta varmaan about joka toinen päivä, kun olen vaan muistanut. Monesti vaunulenkin yhteydessä yritän muistaa vetää 'hissiä' ylös ja alas. Jälkitarkastuksessa todettiin se, minkä tiesin, että löysälläpä ovat. Kerran olen jopa laskenut alleni yöllä, kun rakko oli todella täynnä! Se oli melkoinen kokemus… :-/
Näin ollen olen hylännyt kaikki suunnitelmat rankemmista treeneistä, mikä ei kyllä sinänsä haittaa - ne kun voivat vaikuttaa maidontuloonkin, eikä univelan kanssa muutenkaan jaksa innostua mistään kovin rankasta. Hyppelyt, juoksu, raskaat kyykyt sun muut ovat nyt pannassa, ainakin niin kauan että alapää alkaa tuntua 'omalta' ja lantionpohja vahvalta, veikkaan että siinä menee
ainakin puoli vuotta. Mitä olen kuullut, niin varsin varovainen lähestyminen rankempaan liikuntaan on erittäin suotavaa pian raskauden jälkeen, kohdunlaskeuma kun ei ole kovin mukava muisto raskauksista.
Mitään kroonista kipuvaivaa minulla ei ole jäänyt välilihan alueelle, onneksi.
Liikunta on tällä hetkellä melkoisen rauhallista tahdiltaan.
Vaunulenkkejä ehkä pari kertaa viikossa ja salille yritän edelleen ehtiä kerran-kaksi viikossa - siitä tuli jo raskausaikana jonkinlainen 'henkireikä' ja sitä se tuntuu olevan edelleen. Omaa aikaani, josta pidän kiinni. Suutuin muuten miehelle yhden kerran melkoisesti, kun hänen kiireensä menivät minun tiistai-treenini edelle ;) Onneksi jatkossa se diili on pitänyt, ja mieheni kyllä siis osallistuu ihan mielellään muksun hoitoon ja saan yleensä syödä myös ruokani lämpiminä, kiitos hänelle. Hänen työnsä luonne mahdollistaa hoitoavun, ja se jos mikä on kullanarvoista.
Kyllä se vaan menee niin, että happy mom, happy child. Välillä on
ihan ihan pakko saada sitä omaa aikaa, sitten taas jaksaa olla ja elää toisia varten lopun vuorokautta.
Pitäkää siitä kiinni kynsin hampain sittenkin, kun teillä on lapsia. Kenelle se mielihyvä tulee salitreenistä, kenelle askarteluhetkestä tai kirjan luvusta, mutta pitäkää jostain omastanne kiinni vaikka mikä olisi.
Salitreenini itsessään on varsin köykäistä. Tykkään tehdä kevyillä painoilla kiertoharjoittelu-tyyppistä treeniä muutenkin. Siis sellaista, joka kehittää lähinnä kestävyyttä ja huoltaa lihaksia, eikä niinkään lisää voimaa ja syke pysyy koko ajan aika korkealla. Etenkin niska-hartiaseutu ja selkälihakset joutuvat imettäessä ja vauvaa kanniskellessa yllättävän koville ja huomaan heti, jos jollain viikolla en ole 'ehtinyt' salille! Olen nimittäin silloin todella jumissa, niin että pitää Buranaa jo nappailla.
Näin ollen suosittelen kyllä lämpimästi kevyttä treeniä vastapainoiksi kaikkeen kanniskeluun ihan jokaiselle.
Vatsalihaksia olen aloitellut pikkuhiljaa tehdä, tosi varovaisesti - kevyitä liikkeitä, vähän toistoja ja syviin painottaen. Sellaisia kauhutarinoita olen kuullut, etten uskalla vielä 'revitellä' minkään lihasryhmän suhteen! Ryhmäliikuntaan en ole ajatellut eksyä vielä kuukausiin, ellen sitten kehonhuoltotunnille saisi joskus itseäni raahattua. Se kun vaan vaatii tällä hetkellä täysimetetyn vauvan kanssa niin paljon suunnitteluakin, ettei viitsi. Salitreenit ja vaunulenkit riittävät mielestäni oikein hyvin. Äitiblogien kuluttajana tiedän, että yllättävän moni ryntää tässä vaiheessa jo juoksemaan tai bodypumppiin, enkä suoraan sanottuna tiedä onko se välttämättä järkevää. Itse mielummin ja hyvällä omatunnolla varmistelen, etenkin kun tuo lantionpohja ei tosiaan tunnu vielä 'omalta'.
Kello MK, Huivi LV
Kroppa on mielestäni toipunut ja sopeutunut kiitettävästi kaikkiin muutoksiin,
pääpuoli sitten ehkä tuntunut ajoittain haasteellisemmalta.
Ilmoitin itse asiassa miehelle jo kauan ennen synnytystä, että minun sukuhistoriallani ei olisi mikään ihme, jos jonkinlainen masennus iskisi, ja käskin häntäkin tarkkailla minua tavallista enemmän.
Kunnon
baby blues minulla tosiaan oli, jotenkin sen voimakkuus yllätti, ja se kesti ehkä vähän normaalia pidempään (??), jotenkin sitä valoa alkoi tulla tunnelin päähän ja mielialan vaihtelu hellittää minulla jossain viiden viikon kohdalla. Minulla ei onneksi ole ollut vaikeutta puhua tunteistani, vaan ihan reilusti olen kotona ja ystäville purkanut jos on tuntunut pahalta, sen on menneisyyden kokemukset opettaneet ettei mitään kannata jäädä hautomaan. Monesti jo asiasta puhuminen ja toisten äitien vertaistuki auttaa.
Sitten onneksi miehen kiireet helpottivat, sain enemmän apua huushollin ja vauvan hoitoon, kehitettyä ohjelmaa päiviini, uusia ystäviä ja jonkinlaista hallinnan tunnetta vauvan hoidon suhteen, vähän parempia uniakin, kun vauva alkoi vihdoin nukkua 3-4 h pätkiäkin yöllä, ja jotenkin sitä valoa alkoi tulla lisää. Sekin vaikutti minuun paljon, kun tuossa 4-5 viikon kohdalla vauva alkoi ottaa minuun kontaktia - siis hymyillä ja 'jutella'. Siihen asti, kun meidän oleminen oli lähinnä perushoitoa, niin kuin se ihan pikkuisen kanssa aina on.
Eli kyllä alakuloisuus voi kestää aika pitkään. Ei sitä myöskään kannata hävetä, koska siinä ei ole mitään hävettävää. Päinvastoin, jos ei ala hellittää muutamissa viikoissa niin asiaa rohkeasti vaan puheeksi, apua on tarjolla. Näin ainakin itse koin.
Vieläkin on toki päiviä, jolloin alakulo on läsnä ja pinna kireällä, kuten vaikkapa
noita väsyneitä maanantaita, mutta se kytkeytyy oikeastaan aina huonoon yöhön ja yliväsymykseen, joka yleensä korjautuu aina seuraavaan päivään mennessä ja jaksan taas olla positiivinen itseni ja elämäni suhteen. Kai sitä vielä hakee vähän niitä oman jaksamisen rajoja, kun ei vielä kovin kauan ole tätä uudenlaista arkea pyörittänyt. Tuppaan aina yliarvioimaan oman jaksamiseni ihan kaiken suhteen, ja vaatimaan itseltäni liikaa. Monesti kuitenkin jo yksi hyvä unipätkä yöllä ja vähän omaa aikaa riittää ja taas tuntuu elämä valoisalta ja vauva-arki mielekkäältä. Omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista kannattaa huolehtia! Taidan olla niitä, jotka joutuvat tuon opettelemaan kantapään kautta… ;)
Toivon mukaan tämä selonteko vastasi toiveisiinne, vaikka melkoinen sillisalaatti tästäkin postauksesta taas kehkeytyi. Aika kivasti tämä toipuminen on sujunut, synnytystä en kokenut traumaattiseksi, imetys sujuu ja vauva-arki on muutenkin lähtenyt rullaamaan. Koen monesti, että tämä on
onnellisinta aikaa elämässäni tähän mennessä ja jollakin tavalla paljon leppoisampaa kuin aikataulutettu työelämä tai kaiken vaativa (lääkis-)opiskeluelämä.
Muilla samantapaisia kokemuksia? Onko toipuminen ollut nopeampaa/hitaampaa siellä päässä?
LaapaP.S. Muistakaa osallistua koruarvontaan TÄÄLLÄ! Aikaa 1.7. saakka!
