.. ja varmaan myös vähän äidiksi kasvamisesta.
En tiedä mikä tai mitkä kommentit sen ajatuksen herättivät, mutta olen joutunut pysähtymään tämän blogin kautta tulleen palautteen johdosta.
Pysähtynyt katselemaan itseäni ja menneitä kuukausia.
Joskus sitä itse on liian lähellä nähdäkseen asioita selvästi - tai ollakseen objektiivinen. Tai ehkä olen vielä vähän kokematon tässä uudessa elämäntilanteessa ja siinä, mitä kaikkea se onkaan saanut aikaan.
Olen vasta viimeisen viikon aikana suostunut myöntämään itselleni sen tosiasian, että tosiaan - vaikeaahan tämä on ollut, sittenkin.
Yllättävän vaikeaa.
Minä, joka olen matkustanut maailman ympäri, kouluttautunut pitkälle, työskennellyt vaativassa työssä intohimoisesti - ja ennen kaikkea nauttinut monenlaisista vapauksista - se sama minä vaihtaa nyt vaippoja ja viettää valtaosan päivistään kotona. Ja niin palkitsevaa, kun se onkin pelleillä ja höpötellä ja vaikka seistä päällään saadakseen puristettua vauvasta sitä ihanaa, ihanaa naurua - niin onhan se tosiaan aika erilaista, kun se mitä tätä ennen tein ja mihin keskityin…
Enkä tiedä onko tuo edellämainittu edes vaikeinta tässä.
Kovalle on ottaneet myös fyysiset ja henkiset muutokset, joita viimeinen vuosi on tuonut. Jokainen varmasti kokee ne omalla tavallaan - hormonimyllerrykset, kehon muuttumisen raskauden, synnytyksen ja imetyksen johdosta, uudenlaisen identiteetin äitinä ja sen myötä tulevat ilot, riemut, surut ja huolet. Sanottakoon, etten varmaan miltään osalta ole päässyt helpolla, eikä varmasti vähiten tämän vaativan persoonallisuuteni vuoksi.
Kyllä, olen ollut negatiivinen ja yliherkkä.
Olen lukenut tekstejäni ja ajatuksiani viime ajoilta ja kieltämättä se käy niistä ilmi. Nyt kun niitä ajatuksella lueskelee.
En rehellisesti sanoen ole itse asiaa havainnut, en ainakaan riittävässä laajuudessa.
On oikeastaan hassua, että olen unohtanut ja nyt ymmärtänyt joitakin aika olennaisia juttuja.
Esimerkiksi sen, että tosiaan aivan varmasti jonkinlaiset emovaistot ovat ottaneet vallan. Karhuemo on karjahdellut melkoisen vähästä, niin kuin ehkä on luonnollista - mutta jokseenkin tarpeetonta.
Sitä haluan pahoitella.
Ja kuten kaikessa vuorovaikutuksessa, kaikkia ja kaikkea ei vaan voi eikä tarvitse ymmärtää. On niitä, jotka luonteensa tai persoonallisuutensa vuoksi eivät käsitä tunteitani - eikä äitiydellä ole asian kanssa mitään tekemistä.
Esimerkiksi se ei aina riitä, että on kokenut saman, koska meillä jokaisella on yksilöllinen tapa kokea asiat. Jos jonkun mielestä se, että jaksan murehtia muutamaa raskauskiloa on ennenkuulumatonta, niin olkoon. Itse kuitenkin tiedän, että se on vaativan luonteeni tuotosta ja helpottaa kyllä enemmin tai myöhemmin, kunhan sopeudun uuteen tilanteeseen.
Niin kuin on muuten käynyt.
Ja jos joku tulkitsee asian niin, että kärsin syömishäiriöstä niin ehkäpä se kuitenkin kertoo enemmän tulkitsijasta kuin minusta.
Kyllähän kaiken voi tulkita juuri niin negatiivisesti ja skandaalinkäryisesti kuin tykkää - eikös siihen perustu koko iltapäivälehdistö?
Ja vaikka joukkoon mahtuu aina niitä, jotka etsimällä etsivät syytä loukata ja haavoittaa, niin en kuitenkaan päivän lopussa halua olla se, joka vastaa pahaan pahalla. Koska jälleen kerran, juurikin se toisen tahallinen loukkaaminen kertoo luonteen heikkoudesta - ihan sama mitä on sitä ennen sanottu tai tehty.
Edelliseen tekstiini viitaten, sallittakoon kuitenkin se, että siviilissä minut tuntevat saattavat jonkun kerran naurahtaa, kun tätä em. keltainen lehdistö-tyylistä spekulointia kommenttiboksista lukevat.
Siihen en voine vaikuttaa… Heh.
Onnekseni ja onneksemme tässä on koko elämä aikaa kasvaa ja kehittyä ihmisenä, mikäli niin tahtoo. Uskon, että nyt, kun olen tiedostanut asioita, osaan jatkaa eteenpäin positiivisemmalla vireellä. Hillitä äitikarhua, puhua järkeä kuohuville tunteille. Kunnioittaa, vaikkei minua niin aina kunnioitettaisi.
Kiitos siis teille hyvästä - ja erityisesti siitä huonosta palautteesta. Niin vaikeaa kuin sitä onkaan ottaa vastaan, niin se on nähtävästi toiminut oikein mainiona peilinä tällä kertaa tälle tuoreelle äipälle.
Tosiaan.
Ehkä tässä bloggaamisessa on sittenkin aika paljon ideaa.. :-)
Ja kun palautteesta on nyt ollut puhe, niin kertokaapa vielä kommenttiboksiin postaustoiveita! Ihan varmasti niitä on ripotellen tullut pitkin kevättä ja kesää, mutta syytän imetysaivoja siitä, että muisti pätkii ja pahasti. Siispä toiveita saa ja pitää kertoa - ja muistutelkaapa jos olen jotakin luvannut ja sittemmin unohtanut! Niinkin on voinut käydä…
Peace and love,
Laapa
En tiedä mikä tai mitkä kommentit sen ajatuksen herättivät, mutta olen joutunut pysähtymään tämän blogin kautta tulleen palautteen johdosta.
Pysähtynyt katselemaan itseäni ja menneitä kuukausia.
Joskus sitä itse on liian lähellä nähdäkseen asioita selvästi - tai ollakseen objektiivinen. Tai ehkä olen vielä vähän kokematon tässä uudessa elämäntilanteessa ja siinä, mitä kaikkea se onkaan saanut aikaan.
Olen vasta viimeisen viikon aikana suostunut myöntämään itselleni sen tosiasian, että tosiaan - vaikeaahan tämä on ollut, sittenkin.
Yllättävän vaikeaa.
Minä, joka olen matkustanut maailman ympäri, kouluttautunut pitkälle, työskennellyt vaativassa työssä intohimoisesti - ja ennen kaikkea nauttinut monenlaisista vapauksista - se sama minä vaihtaa nyt vaippoja ja viettää valtaosan päivistään kotona. Ja niin palkitsevaa, kun se onkin pelleillä ja höpötellä ja vaikka seistä päällään saadakseen puristettua vauvasta sitä ihanaa, ihanaa naurua - niin onhan se tosiaan aika erilaista, kun se mitä tätä ennen tein ja mihin keskityin…
Enkä tiedä onko tuo edellämainittu edes vaikeinta tässä.
Kovalle on ottaneet myös fyysiset ja henkiset muutokset, joita viimeinen vuosi on tuonut. Jokainen varmasti kokee ne omalla tavallaan - hormonimyllerrykset, kehon muuttumisen raskauden, synnytyksen ja imetyksen johdosta, uudenlaisen identiteetin äitinä ja sen myötä tulevat ilot, riemut, surut ja huolet. Sanottakoon, etten varmaan miltään osalta ole päässyt helpolla, eikä varmasti vähiten tämän vaativan persoonallisuuteni vuoksi.
Kyllä, olen ollut negatiivinen ja yliherkkä.
Olen lukenut tekstejäni ja ajatuksiani viime ajoilta ja kieltämättä se käy niistä ilmi. Nyt kun niitä ajatuksella lueskelee.
En rehellisesti sanoen ole itse asiaa havainnut, en ainakaan riittävässä laajuudessa.
 |
| Elämänasenne tämä :) aika kivapa olisi! |
Esimerkiksi sen, että tosiaan aivan varmasti jonkinlaiset emovaistot ovat ottaneet vallan. Karhuemo on karjahdellut melkoisen vähästä, niin kuin ehkä on luonnollista - mutta jokseenkin tarpeetonta.
Sitä haluan pahoitella.
Ja kuten kaikessa vuorovaikutuksessa, kaikkia ja kaikkea ei vaan voi eikä tarvitse ymmärtää. On niitä, jotka luonteensa tai persoonallisuutensa vuoksi eivät käsitä tunteitani - eikä äitiydellä ole asian kanssa mitään tekemistä.
Esimerkiksi se ei aina riitä, että on kokenut saman, koska meillä jokaisella on yksilöllinen tapa kokea asiat. Jos jonkun mielestä se, että jaksan murehtia muutamaa raskauskiloa on ennenkuulumatonta, niin olkoon. Itse kuitenkin tiedän, että se on vaativan luonteeni tuotosta ja helpottaa kyllä enemmin tai myöhemmin, kunhan sopeudun uuteen tilanteeseen.
Niin kuin on muuten käynyt.
Ja jos joku tulkitsee asian niin, että kärsin syömishäiriöstä niin ehkäpä se kuitenkin kertoo enemmän tulkitsijasta kuin minusta.
Kyllähän kaiken voi tulkita juuri niin negatiivisesti ja skandaalinkäryisesti kuin tykkää - eikös siihen perustu koko iltapäivälehdistö?
Ja vaikka joukkoon mahtuu aina niitä, jotka etsimällä etsivät syytä loukata ja haavoittaa, niin en kuitenkaan päivän lopussa halua olla se, joka vastaa pahaan pahalla. Koska jälleen kerran, juurikin se toisen tahallinen loukkaaminen kertoo luonteen heikkoudesta - ihan sama mitä on sitä ennen sanottu tai tehty.
Edelliseen tekstiini viitaten, sallittakoon kuitenkin se, että siviilissä minut tuntevat saattavat jonkun kerran naurahtaa, kun tätä em. keltainen lehdistö-tyylistä spekulointia kommenttiboksista lukevat.
Siihen en voine vaikuttaa… Heh.
Onnekseni ja onneksemme tässä on koko elämä aikaa kasvaa ja kehittyä ihmisenä, mikäli niin tahtoo. Uskon, että nyt, kun olen tiedostanut asioita, osaan jatkaa eteenpäin positiivisemmalla vireellä. Hillitä äitikarhua, puhua järkeä kuohuville tunteille. Kunnioittaa, vaikkei minua niin aina kunnioitettaisi.
Kiitos siis teille hyvästä - ja erityisesti siitä huonosta palautteesta. Niin vaikeaa kuin sitä onkaan ottaa vastaan, niin se on nähtävästi toiminut oikein mainiona peilinä tällä kertaa tälle tuoreelle äipälle.
Tosiaan.
Ehkä tässä bloggaamisessa on sittenkin aika paljon ideaa.. :-)
Ja kun palautteesta on nyt ollut puhe, niin kertokaapa vielä kommenttiboksiin postaustoiveita! Ihan varmasti niitä on ripotellen tullut pitkin kevättä ja kesää, mutta syytän imetysaivoja siitä, että muisti pätkii ja pahasti. Siispä toiveita saa ja pitää kertoa - ja muistutelkaapa jos olen jotakin luvannut ja sittemmin unohtanut! Niinkin on voinut käydä…
Peace and love,
Laapa