Sanoi kamelinselkä katketessaan.
Joskus on ihan hyvä vähän hajoilla, kerätä itsensä ja jatkaa eteenpäin.
Kirjoittelen tätä yltiörehellistä tekstiä silläkin uhalla, että saan taas uuden diagnoosin tai paskamutsipisteitä anonyymiltä lukijakunnalta. Jos heitä uskoisin, niin niitä diagnooseja olisi muuten jo aika liuta. Onneksi sitä hauskempaa on minut tuntevilla. Kommenttiboksistani kun on tullut hyvää viihdettä (kuulemani mukaan 'huutonauruihin' saakka, suora lainaus) ystävilleni näinä vauvakuukausina, kiitos joidenkin teistä.
Niin, että sitä mieltä minä niistä diagnooseista.
![]()
No, asiaan.
Tiedättekö sen tunteen, kun kamelinselkä katkeaa?
Ja sehän ei tosiaan paljon vaadi silloin kun niin käy. Taustalla on monesti muutama huonosti nukuttu yö (maidontilaus-vuorokaudet, arrggh), jokunen muuten vaan kurja ja epäonnistunut tapahtuma jotka painaa ja huolettaa ja.. sitten tulee joku vähäpätöinen pikkujuttu, joka laukaisee totaalisen romahduksen.
Ehkä jokunen äiti-ihminen osaa tähän samaistua.
Ainakin kenties siihen tunteeseen, kun oikeasti ensimmäistä kertaa vauvakuplassaan tajuaa, että kaikki on muuttunut. Pysyvästi.
Ja niin palavaa kuin rakkaus tätä pientä ihmistä kohtaan onkin, niin silti joskus on ihan tervettä todeta, että kyllä välillä uusi arki ketuttaa. Hatuttaa. Ja mitä näitä kiertoilmaisuja nyt on.
Ihanaa, että lapsi on tässä, mutta onko sen pakko pistää kaikki tuttu ja turvallinen uusiksi? Parisuhde on koetuksella, kämpässä koko ajan sotku, pyykkikori täynnä ja koirakin vaatisi huomionsa. Nyt vain muutaman nimetäkseni.
Ja vaikka kiitollinen täytyy olla tästä, niin kai sitä nyt joskus saa hajoilla?
Pitää nostaa hattua miehelle, joka monesti vastaanottaa melkoisen täyslaidallisen yhden imetyshuuruisen väsymyspään tuotoksia. Hyvin se ne kestää - ja huomaa myös tarpeen, mistä käsin ne on tuotettu. Yksi asia, mikä meidän parisuhteessa on toiminut näinä vuosina kohtalaisen hyvin on kommunikaatio. Helpottaa, kun saa purkaa kaiken kaunistelematta ja vaikka ärräpäiden kera sellaiselle ihmiselle, joka sen kestää ja joka silti jaksaa välittää - ja tarjota niitä ilmiselviä ratkaisuja myös tilanteen parantamiseksi. Hän nimittäin on myös varsin tarkkanäköinen vaimonsa suhteen. Thank God.
Yksi kehitysehdotuksista oli se ilmeinen - olisikohan niin, että yksi rouva tarvitsisi vähän enemmän omaa aikaa? Hitsi, miten houkutteleva ajatus. Niin tosiaan, tässä on niin tehokkaasti hukannut itsensä ah niin monella tapaa viime kuukausien aikana, että varmasti jaksamista auttaisi ne omat jutut. Minikin alkaa olla jo isompi ja vaikka onkin vielä täysimetyksellä, hän pärjää jo vähän pidempiä aikoja ilman maitoa. Sitä paitsi olen nyt alkanut vähän ahkerammin pumppailla maitoa pakkaseen hätävaraksi.
Kuulostaa helpolta ja yksinkertaiselta, mutta vaikeaahan se on. Ei niinkään ehkä siksi, ettenkö luottaisi isin pärjäävän, vaan siksi että en raaskisi jättää pikkuistani. Uskomattoman tiivis tämä symbioosi vaan on ja yksin touhutessani tulee heti sellainen olo kun jotain puuttuisi.
Niin kuin puuttuukin.
Hyvää se silti tekee tuulettua välillä.
![]()
Tänäänpä kävi sitten niin, että annoin Minille iltamaidot ja itse huitaisin salille sen jälkeen. Isi oli sillä aikaa saanut Minin rauhoiteltua nukkumaan, siispä sain vielä salin päälle istua kaikessa rauhassa kirjoittelemaan tätä tekstiä. Ihana rauha!
Ja huomenna minulla on muuten hierojalle aika varattuna.
Luksusta.
Meidän arkeen ei ihmeempiä noin muuten. Olemme olleet vuoron perään kotona, mökillä, isomummilassa tai mummilassa ja käväisimmepä Minin serkkupuolen nimiäisissäkin. Muutamia lomakuvia maakuntamatkailun lomasta viime viikolta onkin kuvituksena…
Pikkuhiljaa ja pienin askelin alamme elokuun myötä palailla arkeen ja käynnistellä syksyä. Ihan kivalta tuntuu, odotan jo kuumeisesti jonkinlaisia rutiineja. Reissumoodista sain jo ihan tarpeekseni tällä kesälomalla (samoin kuin helteestä!). Minulta on myös toivottu meidän päivästä jonkinlaista postausta, mutta vielä en ole sitä voinut toteuttaa. Katsotaan, kunhan lähtee arki kunnolla rullaamaan, jos ehtisin vähän kuvailla ja kertoa rutiineistamme.
Minin kuulumisissa ei sinänsä ihmeempiä. Kasvaa kohisten ja vaikka painokäyrä taas taittoi vähän alaspäin, niin eipä siitäkään 4kk neuvolassa naputettu, kun grammamääräisesti kuitenkin painoa tulee hyvin ja pituutta senkin edestä. Pääasia, että neiti kasvaa, isänsä suvun lasten tapaan hoikilla ja pitkillä geeneillään. Mikäli mitat teitä kiinnostaa, niin laitetaan nyt nekin: 6090 g ja 64,7 cm. 68-kokoisiin vaatteisiin täällä jo siis osittain siirrytty - voihan haikeus!
Sellaistapa meille.
Mitäs teille? Joko arki on lähtenyt rullaati-rullaamaan? Ja moniko siellä muuten aloittaa lääkiksessä tänä syksynä?
Laapa
Joskus on ihan hyvä vähän hajoilla, kerätä itsensä ja jatkaa eteenpäin.
Kirjoittelen tätä yltiörehellistä tekstiä silläkin uhalla, että saan taas uuden diagnoosin tai paskamutsipisteitä anonyymiltä lukijakunnalta. Jos heitä uskoisin, niin niitä diagnooseja olisi muuten jo aika liuta. Onneksi sitä hauskempaa on minut tuntevilla. Kommenttiboksistani kun on tullut hyvää viihdettä (kuulemani mukaan 'huutonauruihin' saakka, suora lainaus) ystävilleni näinä vauvakuukausina, kiitos joidenkin teistä.
Niin, että sitä mieltä minä niistä diagnooseista.
.jpg)
No, asiaan.
Tiedättekö sen tunteen, kun kamelinselkä katkeaa?
Ja sehän ei tosiaan paljon vaadi silloin kun niin käy. Taustalla on monesti muutama huonosti nukuttu yö (maidontilaus-vuorokaudet, arrggh), jokunen muuten vaan kurja ja epäonnistunut tapahtuma jotka painaa ja huolettaa ja.. sitten tulee joku vähäpätöinen pikkujuttu, joka laukaisee totaalisen romahduksen.
Ehkä jokunen äiti-ihminen osaa tähän samaistua.
Ainakin kenties siihen tunteeseen, kun oikeasti ensimmäistä kertaa vauvakuplassaan tajuaa, että kaikki on muuttunut. Pysyvästi.
Ja niin palavaa kuin rakkaus tätä pientä ihmistä kohtaan onkin, niin silti joskus on ihan tervettä todeta, että kyllä välillä uusi arki ketuttaa. Hatuttaa. Ja mitä näitä kiertoilmaisuja nyt on.
Ihanaa, että lapsi on tässä, mutta onko sen pakko pistää kaikki tuttu ja turvallinen uusiksi? Parisuhde on koetuksella, kämpässä koko ajan sotku, pyykkikori täynnä ja koirakin vaatisi huomionsa. Nyt vain muutaman nimetäkseni.
Ja vaikka kiitollinen täytyy olla tästä, niin kai sitä nyt joskus saa hajoilla?
Pitää nostaa hattua miehelle, joka monesti vastaanottaa melkoisen täyslaidallisen yhden imetyshuuruisen väsymyspään tuotoksia. Hyvin se ne kestää - ja huomaa myös tarpeen, mistä käsin ne on tuotettu. Yksi asia, mikä meidän parisuhteessa on toiminut näinä vuosina kohtalaisen hyvin on kommunikaatio. Helpottaa, kun saa purkaa kaiken kaunistelematta ja vaikka ärräpäiden kera sellaiselle ihmiselle, joka sen kestää ja joka silti jaksaa välittää - ja tarjota niitä ilmiselviä ratkaisuja myös tilanteen parantamiseksi. Hän nimittäin on myös varsin tarkkanäköinen vaimonsa suhteen. Thank God.
Yksi kehitysehdotuksista oli se ilmeinen - olisikohan niin, että yksi rouva tarvitsisi vähän enemmän omaa aikaa? Hitsi, miten houkutteleva ajatus. Niin tosiaan, tässä on niin tehokkaasti hukannut itsensä ah niin monella tapaa viime kuukausien aikana, että varmasti jaksamista auttaisi ne omat jutut. Minikin alkaa olla jo isompi ja vaikka onkin vielä täysimetyksellä, hän pärjää jo vähän pidempiä aikoja ilman maitoa. Sitä paitsi olen nyt alkanut vähän ahkerammin pumppailla maitoa pakkaseen hätävaraksi.
Kuulostaa helpolta ja yksinkertaiselta, mutta vaikeaahan se on. Ei niinkään ehkä siksi, ettenkö luottaisi isin pärjäävän, vaan siksi että en raaskisi jättää pikkuistani. Uskomattoman tiivis tämä symbioosi vaan on ja yksin touhutessani tulee heti sellainen olo kun jotain puuttuisi.
Niin kuin puuttuukin.
Hyvää se silti tekee tuulettua välillä.
.jpg) |
| Mekko Cream Laukku Michael Kors Ballerinat Tory Burch Korvakorut StoreOfHope(klik!) |
.jpg)
Tänäänpä kävi sitten niin, että annoin Minille iltamaidot ja itse huitaisin salille sen jälkeen. Isi oli sillä aikaa saanut Minin rauhoiteltua nukkumaan, siispä sain vielä salin päälle istua kaikessa rauhassa kirjoittelemaan tätä tekstiä. Ihana rauha!
Ja huomenna minulla on muuten hierojalle aika varattuna.
Luksusta.
Meidän arkeen ei ihmeempiä noin muuten. Olemme olleet vuoron perään kotona, mökillä, isomummilassa tai mummilassa ja käväisimmepä Minin serkkupuolen nimiäisissäkin. Muutamia lomakuvia maakuntamatkailun lomasta viime viikolta onkin kuvituksena…
Pikkuhiljaa ja pienin askelin alamme elokuun myötä palailla arkeen ja käynnistellä syksyä. Ihan kivalta tuntuu, odotan jo kuumeisesti jonkinlaisia rutiineja. Reissumoodista sain jo ihan tarpeekseni tällä kesälomalla (samoin kuin helteestä!). Minulta on myös toivottu meidän päivästä jonkinlaista postausta, mutta vielä en ole sitä voinut toteuttaa. Katsotaan, kunhan lähtee arki kunnolla rullaamaan, jos ehtisin vähän kuvailla ja kertoa rutiineistamme.
Minin kuulumisissa ei sinänsä ihmeempiä. Kasvaa kohisten ja vaikka painokäyrä taas taittoi vähän alaspäin, niin eipä siitäkään 4kk neuvolassa naputettu, kun grammamääräisesti kuitenkin painoa tulee hyvin ja pituutta senkin edestä. Pääasia, että neiti kasvaa, isänsä suvun lasten tapaan hoikilla ja pitkillä geeneillään. Mikäli mitat teitä kiinnostaa, niin laitetaan nyt nekin: 6090 g ja 64,7 cm. 68-kokoisiin vaatteisiin täällä jo siis osittain siirrytty - voihan haikeus!
Sellaistapa meille.
Mitäs teille? Joko arki on lähtenyt rullaati-rullaamaan? Ja moniko siellä muuten aloittaa lääkiksessä tänä syksynä?
Laapa