Sellainen eräänlainen tarkoituksettomuuden tunne valtaa välillä mielen.
Jokin pieni ääni takaraivossa ei tahdo antaa minulle rauhaa nykyisen elämäntyylini keskellä.
Tämä on liian mukavaa, liian somaa ja sievää ja helppoa.
Ja jokseenkin tarkoituksetonta.
Taidan olla ikuinen haaveilija, levoton sielu, wannabe-maailmanparantaja.
Sellainen, jolle puhtainta nautintoa on sittenkin eräänlainen masokismi, sopivissa annoksissa. Tahtoisin muuttaa maailmaa, niin naivilta kuin se kuulostaakin. Haluan ajatella, että minulla on muutakin annettavaa kuin mitä nyt annan ja teen.
Ja kuitenkin yritän opetella sitä oikeanlaista asennetta itseäni kohtaan.
Etten suorittaisi, piiskaisi ja syyllistäisi herkkää sielua. Armollisesti opettelisin näkemään omaa napaani pidemmälle ja hyväksyisin sen, että en ehkä koskaan ihan opi. Ja että aika on kovin rajallinen - vain tämä elinikä.
Tässä ja nyt, minut on tarkoitettu tähän. Rakastamaan pienillä päätöksillä, antamaan vielä vähän enemmän itsestäni.
Entäs sitten tulevaisuudessa? Onko jotain muutakin? Jotain 'suurempaa'?
En tiedä, mutta täytyy kai luottaa että sopiva tie aukeaa pala palalta.
Ja mitäs jos ei olekaan mitään enempää? Jos arki vie ja elämäni täyttyy tavallisuudella? Voinko siinä tavanomaisuudessakin kokea merkityksen? Kas siinä monen monta kysymystä, joihin ei kai vastauksia ole - ei vielä, ei ehkä koskaan.
Kuinka paljon oikeastaan valinnoillani voin vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuudessa tapahtuu? En ehkä paljon, mutta luultavasti enemmän kuin historiaani.
Milloin oikeastaan valitsen ja milloin vain päädyn jonnekin, elämän heittämänä? Ja kun valintoja on niin paljon, että ajoittain se ahdistaa, ja pitäisi valintojen maailmassa löytää se omannäköinen polku.
Tähän vielä ympättynä sen rakkaimman valinnat, meidän tie.
Elämä on. Elämä on monenlaista, mutta helppoa - sitä se ei taida olla.
Onko muita pohtijoita sattunut samalle palstalle?
Mukavaa viikonloppua!
Laapa
Ja koska tässä pohdinnassa on ripaus kaukokaipuuta, niin pari kuvaa viime Lontoon reissulta.
En keksinyt sopivampaa. :)
![]()
![]()
Jokin pieni ääni takaraivossa ei tahdo antaa minulle rauhaa nykyisen elämäntyylini keskellä.
Tämä on liian mukavaa, liian somaa ja sievää ja helppoa.
Ja jokseenkin tarkoituksetonta.
Taidan olla ikuinen haaveilija, levoton sielu, wannabe-maailmanparantaja.
Sellainen, jolle puhtainta nautintoa on sittenkin eräänlainen masokismi, sopivissa annoksissa. Tahtoisin muuttaa maailmaa, niin naivilta kuin se kuulostaakin. Haluan ajatella, että minulla on muutakin annettavaa kuin mitä nyt annan ja teen.
Ja kuitenkin yritän opetella sitä oikeanlaista asennetta itseäni kohtaan.
Etten suorittaisi, piiskaisi ja syyllistäisi herkkää sielua. Armollisesti opettelisin näkemään omaa napaani pidemmälle ja hyväksyisin sen, että en ehkä koskaan ihan opi. Ja että aika on kovin rajallinen - vain tämä elinikä.
Tässä ja nyt, minut on tarkoitettu tähän. Rakastamaan pienillä päätöksillä, antamaan vielä vähän enemmän itsestäni.
Entäs sitten tulevaisuudessa? Onko jotain muutakin? Jotain 'suurempaa'?
En tiedä, mutta täytyy kai luottaa että sopiva tie aukeaa pala palalta.
Ja mitäs jos ei olekaan mitään enempää? Jos arki vie ja elämäni täyttyy tavallisuudella? Voinko siinä tavanomaisuudessakin kokea merkityksen? Kas siinä monen monta kysymystä, joihin ei kai vastauksia ole - ei vielä, ei ehkä koskaan.
Kuinka paljon oikeastaan valinnoillani voin vaikuttaa siihen, mitä tulevaisuudessa tapahtuu? En ehkä paljon, mutta luultavasti enemmän kuin historiaani.
Milloin oikeastaan valitsen ja milloin vain päädyn jonnekin, elämän heittämänä? Ja kun valintoja on niin paljon, että ajoittain se ahdistaa, ja pitäisi valintojen maailmassa löytää se omannäköinen polku.
Tähän vielä ympättynä sen rakkaimman valinnat, meidän tie.
Elämä on. Elämä on monenlaista, mutta helppoa - sitä se ei taida olla.
Onko muita pohtijoita sattunut samalle palstalle?
Mukavaa viikonloppua!
Laapa
Ja koska tässä pohdinnassa on ripaus kaukokaipuuta, niin pari kuvaa viime Lontoon reissulta.
En keksinyt sopivampaa. :)
