Olen aina silloin tällöin (lue: jatkuvasti) julkaissut blogissani kuvia pienimmästä perheenjäsenestämme, valkoisesta pörröpäästä, joka on nappisilmineen valloittanut sekä meidät että suurimman osan lähipiiriämme.
Päätin, että on aika tehdä pientä tilannepäivitystä elämästä koiran kanssa.
Olenhan havainnut, että useampikin bloggaajakollega on tänä kesäkautena hankkinut perheeseensä karvaisen jäsenen.
Koiran valintaan minun kohdallani vaikutti eniten taustani lisäksi työkaverini, joka esitteli Bolognese-rotuisen koiransa minulle. Se taisi olla ensikosketukseni bichon-koiriin. Hieman googlaamalla minulle selvisi, että samansukuisia koiria on useita - ja allergisten suosiossa nämä rodut myös ovat. (Ehdoton plussa näillä geeneillä.)
Pentuja selaillessani havaitsin, että juuri tuota Bolognese -koiraa voi olla erittäin vaikea saada, mutta hieman ominaisuuksiltaan vastaava rotu on Coton de tulear. Löysin hyvältä kuulostavan kasvattajan Varsinais-Suomesta, meininki tuntui avoimelta ja koiria pääsi katsomaan paikan päälle ennen luovutusta. Olin pentutehtailusta jo sen verran valistunut, että tiesin haluavani ehdottomasti nähdä pennun emon ja kasvatusolot.
Niinpä heinäkuussa 2012 kävimme vihdoin hakemassa kotiin Vuorenkurkun Lumi Neposen, joka oli sekä äitinsä että sen kasvattajaperheen suosikkipentu rohkean ja avoimen luonteensa vuoksi. 'Saitte parhaan pennuista', meille vakuuteltiin.
Enkä ole tätä vakuutusta epäillyt.
![]()
Jo ensimmäisenä iltana meidän kanssamme koira tuli kuorestaan, seurasi meitä kaikkialle, leikkikin. Olen kuullut, että jotkut pennut käpertyvät ensimmäiset vuorokaudet emosta erotettuina omiin oloihinsa. Ei tämä pentu.
Elämä pennun kanssa tuntui alkuun aika hurjalta - enhän ollut koskaan ennen kasvattanut koiraa. Sain todistusten lisäksi hyvät ruokintaohjeet kasvattajalta, sekä karkean oppaan kouluttamiseen. Ajattelin pärjääväni maalaisjärjellä pitkälle.
Silti harmittelen vieläkin, etten osannut etsiä riittävästi tietoa, enkä oikein myöskään osannut erottaa hyviä lähteitä huonoista. Koiran kasvatuksesta kun on monen monta mielipidettä vallalla, eikä kaikki niistä välttämättä ole kovin rakentavia.
Jälkeenpäin ajatellen hyvähän tuosta tuli ja monessa asiassa onnistuin.
Koiran avoin ja rohkea luonne, loputon itsevarmuus ja onnistunut sosiaalistaminen herkkyysiässä ovat tehneet siitä loputtoman uteliaan uusia tuttavuuksia kohtaan. Erityisen paljon se pitää lapsista ja käyttäytyy myös selkeästi kypsemmin ja kärsivällisemmin lasten seurassa. Kaikenlaiset erilaiset kuljetusmuodot, henkilöautoista ja junasta aina paikallisbussiin tulivat sille pennusta saakka tutuiksi. Citykoiramme ei hätkähdä edes kiireistä kaupungin keskustaa väenpaljouksineen ja liikenteen äänineen, vaikka se toki parhaiten viihtyy maalla vapaana juosten. Toisia koiria tai ihmisiä se ei hauku.
Pennusta saakka se on saanut myös harjoitella vapaana oloa - ja samalla luoksetuloa. Sanoisinkin, että jos sen käytöksistä pitäisi nimitä vahvin, se olisi ehdottomasti luoksetulo.
Kannatti se kaikki herkkujen jemmaaminen taskujen pohjille.
Hellyyden suhteen Lumi on kyltymätön. Rapsutuksia ja huomiota se kerjää sekä tutuilta että tuntemattomilta, tarpeen vaatiessa vaikka heittäytymällä selälleen kuralammikkoon, jos vain joku sitä mahaa pikkuisen raapaisisi...
Jos jompi kumpi meistä on vaikkapa töiden takia paljon poissa kotoa, koira selvästi ikävöi ja kotona ollessa liimautuu aina tilaisuuden tullen iholle kiinni. Se todella rakastaa ja kaipaa laumaansa.
Aika pian havaitsimme myös, että Lumi oli pikkuhiljaa kietonut lähipiirimme pauloihinsa suurilla ruskeilla silmillään. Jos edes vihjaisimme puolikkaalla lauseella mahdollisesti tarvitsevamme koiralle hoitopaikkaa, oli saman tien useita vapaaehtoisia tappelemassa hoito-oikeudesta. Viimeksi eilen äiti harmitteli minulle puhelimessa pieleen mennyttä suunnitelmaa viedä Lumi hoitoon hänelle.
Kieltämättä ihan positiivinen ongelma.
Oikeita ongelmiakin meillä on toki ollut.
Se, että koiralla on loputtoman hyvä itsetunto, tekee siitä myös monessa suhteessa haastavan kouluttaa. Alistuminen ei tule helposti.
Hyvä esimerkki on vaikkapa ne harvat eläinlääkärissä käynnit. Huolimatta siitä, että kyseessä on villakoira, joka antaa minun mukisematta leikellä turkkinsa (myös naamasta), harjata, pestä ja föönata, leikata kyntensä - toki näissä tilanteissa herkut ovat edelleen apuna - niin vieraalle, kuten eläinlääkärille muristaan ja näykitään kaikissa käsittelytilanteissa. Eli kuonokopan kanssa on viime aikoina lääkärireissut menty, noloa kyllä.
![]()
Myöskin tämä koko päivän suunnattoman seurallinen ja hellyyden kipeä hauva muuttuu illalla omaa rauhaa ja lepotilaa tarviksevaksi ärrimurriksi, joka tarvittaessa puolustaa omaa oikeuttaan lepoon murinalla ja valehyökkäyksillä, tarvittaessa jopa näykkäämällä.
Meillä oli pentuna joitakin hankalia tilanteita tämän ominaisuuden vuoksi, joihin en valitettavasti osannut reagoida oikein. Opin vasta myöhemmin, ettei koiraa rankaisemalla (mm. niskavilloista nostaminen, eristäminen toiseen huoneeseen) saada koskaan mitään hyvää aikaiseksi. Vaikka näitä keinoja joissakin pennun kasvatusoppaissakin tarjotaan. Harmittaa, että tutustuin vasta aika myöhäisessä vaiheessa positiivisen vahvistamisen periaatteisiin, se olisi varmasti auttanut koiran käsittelyssä ongelmatilanteissa jo aiemmin.
Tietämättäni vahvistin koiran negatiivista reaktiota tilanteisiin, joissa se koki epävarmuutta ja tulevansa uhatuksi. "Tästä rangaistiin, siis tässä tilanteessa tosiaan oli jotakin mitä on syytä pelätä".
Onneksi osasin kuitenkin kysyä neuvoa oikealta taholta ajoissa.
Nykyään meillä luotetaan ennaltaehkäisyyn ja tiettyihin rajoihin.
Koira tietää, että vaikka se päivällä välillä nukkuukin päikkäreitä meidän sängyllä, ei sillä illalla ole sinne asiaa - eikä se sinne pyri. Hakee oman paikkansa - ja kunhan olemme unessa, kiipeää jalkopäähämme nukkumaan. ;) Mahdotonta opettaa sitä enää kokonaan poissa sängystä, kun sen kerran sinne on päästänyt.
Hankalimpia tilanteita ovat sellaiset, jossa olemme pienessä tilassa mahdollisesti muiden kanssa, vaikkapa mökillä. Silloin saatan tehdä ilta-aikaan niin, että laitan koiran eri huoneeseen, missä me muut olemme, ihan vain että se saa levätä ja sopu säilyy.
Ja joka tapauksessa, jos uhkaava tilanne joskus tuleekin, koiraa ei koskaan rangaista murinasta. Rangaistuksia ei meillä käytetä muutenkaan kasvatuksessa, ollenkaan. Rankaisua ei saa edes näykkäisystä. Jos saan koirassani aikaan pelkoa ja epävarmuutta, täytyy minun miettiä mikä omassa käytöksessäni oli pielessä ja korjata se, mennä seuraavaan vastaavaan tilanteeseen paremmin. Koira saa kuitenkin ilmaista tunteensa sillä ainoalla tavalla, jonka se osaa.
Tosiaan, nämä resurssiaggressioon liittyvät tilanteet eivät nykyisin ole enää ongelma, eivätkä ne etene konflikteiksi, kun olen oppinut ymmärtämään koiran käytöstä, reagoimaan siihen oikein ja ennaltaehkäisemään tilanteita paremmin. Murinoita tulee ylipäätään enää niin harvoin, että uskon tuon huonon käytöksen voivan pikkuhiljaa sammua kokonaan - tai ainakin toivon niin.
Vaarana siinä, että koiraa rangaistaan tunteidensa näyttämisestä on se, että sillä saatetaan kokonaan sammuttaa tuo varoittava kommunikointi. Pahimmillaan johdetaan tilanteet siihen, että koira ei varoita - vaan hyökkää suoraan. Puree.
Ja seuraavaksi lyödään luonnevikaisen leima otsaan, vaikka kaikki on vain kiinni ymmärtämättömästä kasvatuksesta.
Summa summarum. Tänä kesänä olen todella saanut nauttia kasvatuksen hedelmistä ja 1-vuotiaan koiran kanssa elämisestä enemmän kuin koskaan aiemmin. Pentuajan 'töhötys' on vihdoin jäänyt pois, koira on selvästi aikuistunut - vaikka onkin vielä varsin energinen nuori. Se osaa kuitenkin jo selvästi paremmin rauhoittua, ja pentuajan kujeiden jäätyä pois (mamman saaminen ärsyyntymään tihutöillä ei enää ole sen elämän suurin ja kaunein päämäärä ;)) se myös tottelee huomattavasti aiempaa paremmin.
Ja kai tässä on jo tottunut koiran tuomaan ylimääräiseen työhön ja vaivaan- se on muodostunut osaksi arkirutiineja.
Monta kertaa olemme miehen kanssa miettineet, miten kätevää on se, että koira saa meidät ulkoilemaan luonnossa huomattavasti enemmän kuin mitä ilman sitä saisimme aikaiseksi.
Näin kesäaikaan mies on saanut myös yhdistettyä kaksi harrastusta - frisbee-golfin ja koiran ulkoilutuksen. Lumi rakastaa lentäviä kiekkoja.. ;)
Koirastamme ei ole tullut agility-koiraa, ei supertottelevaista ToKo-konkaria, eikä varsinkaan näyttelyissä menestyvää muotovaliota, vaikka sillä siihen potentiaalia olisikin upean valkoisen ja tuuhean turkkinsa vuoksi.
Sitä on hemmoteltu ja sille on annettu paljon myös vapauksia. Koen kuitenkin, että voin erilaisissa tilanteissa luottaa sen hyvään arviointikykyyn, luonteeseen ja tarvittaessa myös saada sen tottelemaan itseäni huolimatta ympäristön ärsykkeistä. Silti olen hämmästynyt, kun jotkut ystäväni ovat kehuneet sitä 'hyvin koulutetuksi', mielestäni olen tehnyt vain välttämättömän arjessa selviämisen kannalta. Ennenkaikkea koira on meille perheenjäsen ja kiva kaveri erilaisille harrastuksille ja ulkoilulle. Se on koulutettu niin, että sen voi ottaa mukaan oikeastaan ihan minne vain, koska uudet paikat ja ihmiset ovat sille hauskaa seikkailua ja piristävää vaihtelua arkeen.
Koiran hankkiminen on ollut ehdottomasti parhaita päätöksiä, mitä viimeisen parin vuoden aikana olen tehnyt (vaikka epäilyksen hetkiäkin on ollut) ja nykyisin en enää voisi kuvitella luopuvani tästä koiramaisesta elämäntyylistä.
Toivon mukaan edes joku teistä jaksoi lukea tänne saakka ja vielä enemmän toivon, että voisitte mahdollisesti jakaa myös omia kokemuksianne ja terkkujanne koirakavereiden kanssa elämisestä kommenttiboksiin.
Laapa
// I wrote a novel about the first year with my dog Coton de tulear called Lumi. To sum it up, it's been a good year and the decision to get a dog was absolutely one of the best I've made in a while. I love life with my furry friend!
Päätin, että on aika tehdä pientä tilannepäivitystä elämästä koiran kanssa.
Olenhan havainnut, että useampikin bloggaajakollega on tänä kesäkautena hankkinut perheeseensä karvaisen jäsenen.
Koiran valintaan minun kohdallani vaikutti eniten taustani lisäksi työkaverini, joka esitteli Bolognese-rotuisen koiransa minulle. Se taisi olla ensikosketukseni bichon-koiriin. Hieman googlaamalla minulle selvisi, että samansukuisia koiria on useita - ja allergisten suosiossa nämä rodut myös ovat. (Ehdoton plussa näillä geeneillä.)
Pentuja selaillessani havaitsin, että juuri tuota Bolognese -koiraa voi olla erittäin vaikea saada, mutta hieman ominaisuuksiltaan vastaava rotu on Coton de tulear. Löysin hyvältä kuulostavan kasvattajan Varsinais-Suomesta, meininki tuntui avoimelta ja koiria pääsi katsomaan paikan päälle ennen luovutusta. Olin pentutehtailusta jo sen verran valistunut, että tiesin haluavani ehdottomasti nähdä pennun emon ja kasvatusolot.
Niinpä heinäkuussa 2012 kävimme vihdoin hakemassa kotiin Vuorenkurkun Lumi Neposen, joka oli sekä äitinsä että sen kasvattajaperheen suosikkipentu rohkean ja avoimen luonteensa vuoksi. 'Saitte parhaan pennuista', meille vakuuteltiin.
Enkä ole tätä vakuutusta epäillyt.
Elämä pennun kanssa tuntui alkuun aika hurjalta - enhän ollut koskaan ennen kasvattanut koiraa. Sain todistusten lisäksi hyvät ruokintaohjeet kasvattajalta, sekä karkean oppaan kouluttamiseen. Ajattelin pärjääväni maalaisjärjellä pitkälle.
Silti harmittelen vieläkin, etten osannut etsiä riittävästi tietoa, enkä oikein myöskään osannut erottaa hyviä lähteitä huonoista. Koiran kasvatuksesta kun on monen monta mielipidettä vallalla, eikä kaikki niistä välttämättä ole kovin rakentavia.
Jälkeenpäin ajatellen hyvähän tuosta tuli ja monessa asiassa onnistuin.
Koiran avoin ja rohkea luonne, loputon itsevarmuus ja onnistunut sosiaalistaminen herkkyysiässä ovat tehneet siitä loputtoman uteliaan uusia tuttavuuksia kohtaan. Erityisen paljon se pitää lapsista ja käyttäytyy myös selkeästi kypsemmin ja kärsivällisemmin lasten seurassa. Kaikenlaiset erilaiset kuljetusmuodot, henkilöautoista ja junasta aina paikallisbussiin tulivat sille pennusta saakka tutuiksi. Citykoiramme ei hätkähdä edes kiireistä kaupungin keskustaa väenpaljouksineen ja liikenteen äänineen, vaikka se toki parhaiten viihtyy maalla vapaana juosten. Toisia koiria tai ihmisiä se ei hauku.
Pennusta saakka se on saanut myös harjoitella vapaana oloa - ja samalla luoksetuloa. Sanoisinkin, että jos sen käytöksistä pitäisi nimitä vahvin, se olisi ehdottomasti luoksetulo.
Kannatti se kaikki herkkujen jemmaaminen taskujen pohjille.
.jpg) |
| Mies vaati, että yksi nappisilmäkuva täytyy tähän postaukseen liittää.. ;) |
Jos jompi kumpi meistä on vaikkapa töiden takia paljon poissa kotoa, koira selvästi ikävöi ja kotona ollessa liimautuu aina tilaisuuden tullen iholle kiinni. Se todella rakastaa ja kaipaa laumaansa.
Aika pian havaitsimme myös, että Lumi oli pikkuhiljaa kietonut lähipiirimme pauloihinsa suurilla ruskeilla silmillään. Jos edes vihjaisimme puolikkaalla lauseella mahdollisesti tarvitsevamme koiralle hoitopaikkaa, oli saman tien useita vapaaehtoisia tappelemassa hoito-oikeudesta. Viimeksi eilen äiti harmitteli minulle puhelimessa pieleen mennyttä suunnitelmaa viedä Lumi hoitoon hänelle.
Kieltämättä ihan positiivinen ongelma.
Oikeita ongelmiakin meillä on toki ollut.
Se, että koiralla on loputtoman hyvä itsetunto, tekee siitä myös monessa suhteessa haastavan kouluttaa. Alistuminen ei tule helposti.
Hyvä esimerkki on vaikkapa ne harvat eläinlääkärissä käynnit. Huolimatta siitä, että kyseessä on villakoira, joka antaa minun mukisematta leikellä turkkinsa (myös naamasta), harjata, pestä ja föönata, leikata kyntensä - toki näissä tilanteissa herkut ovat edelleen apuna - niin vieraalle, kuten eläinlääkärille muristaan ja näykitään kaikissa käsittelytilanteissa. Eli kuonokopan kanssa on viime aikoina lääkärireissut menty, noloa kyllä.
Myöskin tämä koko päivän suunnattoman seurallinen ja hellyyden kipeä hauva muuttuu illalla omaa rauhaa ja lepotilaa tarviksevaksi ärrimurriksi, joka tarvittaessa puolustaa omaa oikeuttaan lepoon murinalla ja valehyökkäyksillä, tarvittaessa jopa näykkäämällä.
Meillä oli pentuna joitakin hankalia tilanteita tämän ominaisuuden vuoksi, joihin en valitettavasti osannut reagoida oikein. Opin vasta myöhemmin, ettei koiraa rankaisemalla (mm. niskavilloista nostaminen, eristäminen toiseen huoneeseen) saada koskaan mitään hyvää aikaiseksi. Vaikka näitä keinoja joissakin pennun kasvatusoppaissakin tarjotaan. Harmittaa, että tutustuin vasta aika myöhäisessä vaiheessa positiivisen vahvistamisen periaatteisiin, se olisi varmasti auttanut koiran käsittelyssä ongelmatilanteissa jo aiemmin.
Tietämättäni vahvistin koiran negatiivista reaktiota tilanteisiin, joissa se koki epävarmuutta ja tulevansa uhatuksi. "Tästä rangaistiin, siis tässä tilanteessa tosiaan oli jotakin mitä on syytä pelätä".
Onneksi osasin kuitenkin kysyä neuvoa oikealta taholta ajoissa.
 |
| Koira sopii sisustukseen.. Eikö? ;) |
Koira tietää, että vaikka se päivällä välillä nukkuukin päikkäreitä meidän sängyllä, ei sillä illalla ole sinne asiaa - eikä se sinne pyri. Hakee oman paikkansa - ja kunhan olemme unessa, kiipeää jalkopäähämme nukkumaan. ;) Mahdotonta opettaa sitä enää kokonaan poissa sängystä, kun sen kerran sinne on päästänyt.
Hankalimpia tilanteita ovat sellaiset, jossa olemme pienessä tilassa mahdollisesti muiden kanssa, vaikkapa mökillä. Silloin saatan tehdä ilta-aikaan niin, että laitan koiran eri huoneeseen, missä me muut olemme, ihan vain että se saa levätä ja sopu säilyy.
Ja joka tapauksessa, jos uhkaava tilanne joskus tuleekin, koiraa ei koskaan rangaista murinasta. Rangaistuksia ei meillä käytetä muutenkaan kasvatuksessa, ollenkaan. Rankaisua ei saa edes näykkäisystä. Jos saan koirassani aikaan pelkoa ja epävarmuutta, täytyy minun miettiä mikä omassa käytöksessäni oli pielessä ja korjata se, mennä seuraavaan vastaavaan tilanteeseen paremmin. Koira saa kuitenkin ilmaista tunteensa sillä ainoalla tavalla, jonka se osaa.
Tosiaan, nämä resurssiaggressioon liittyvät tilanteet eivät nykyisin ole enää ongelma, eivätkä ne etene konflikteiksi, kun olen oppinut ymmärtämään koiran käytöstä, reagoimaan siihen oikein ja ennaltaehkäisemään tilanteita paremmin. Murinoita tulee ylipäätään enää niin harvoin, että uskon tuon huonon käytöksen voivan pikkuhiljaa sammua kokonaan - tai ainakin toivon niin.
Vaarana siinä, että koiraa rangaistaan tunteidensa näyttämisestä on se, että sillä saatetaan kokonaan sammuttaa tuo varoittava kommunikointi. Pahimmillaan johdetaan tilanteet siihen, että koira ei varoita - vaan hyökkää suoraan. Puree.
Ja seuraavaksi lyödään luonnevikaisen leima otsaan, vaikka kaikki on vain kiinni ymmärtämättömästä kasvatuksesta.
 |
| Päivän asussa kaiketi VeroModaa ja Mulberrya, enpä muista tarkemmin:) |
Ja kai tässä on jo tottunut koiran tuomaan ylimääräiseen työhön ja vaivaan- se on muodostunut osaksi arkirutiineja.
Monta kertaa olemme miehen kanssa miettineet, miten kätevää on se, että koira saa meidät ulkoilemaan luonnossa huomattavasti enemmän kuin mitä ilman sitä saisimme aikaiseksi.
Näin kesäaikaan mies on saanut myös yhdistettyä kaksi harrastusta - frisbee-golfin ja koiran ulkoilutuksen. Lumi rakastaa lentäviä kiekkoja.. ;)
Koirastamme ei ole tullut agility-koiraa, ei supertottelevaista ToKo-konkaria, eikä varsinkaan näyttelyissä menestyvää muotovaliota, vaikka sillä siihen potentiaalia olisikin upean valkoisen ja tuuhean turkkinsa vuoksi.
Sitä on hemmoteltu ja sille on annettu paljon myös vapauksia. Koen kuitenkin, että voin erilaisissa tilanteissa luottaa sen hyvään arviointikykyyn, luonteeseen ja tarvittaessa myös saada sen tottelemaan itseäni huolimatta ympäristön ärsykkeistä. Silti olen hämmästynyt, kun jotkut ystäväni ovat kehuneet sitä 'hyvin koulutetuksi', mielestäni olen tehnyt vain välttämättömän arjessa selviämisen kannalta. Ennenkaikkea koira on meille perheenjäsen ja kiva kaveri erilaisille harrastuksille ja ulkoilulle. Se on koulutettu niin, että sen voi ottaa mukaan oikeastaan ihan minne vain, koska uudet paikat ja ihmiset ovat sille hauskaa seikkailua ja piristävää vaihtelua arkeen.
Koiran hankkiminen on ollut ehdottomasti parhaita päätöksiä, mitä viimeisen parin vuoden aikana olen tehnyt (vaikka epäilyksen hetkiäkin on ollut) ja nykyisin en enää voisi kuvitella luopuvani tästä koiramaisesta elämäntyylistä.
Toivon mukaan edes joku teistä jaksoi lukea tänne saakka ja vielä enemmän toivon, että voisitte mahdollisesti jakaa myös omia kokemuksianne ja terkkujanne koirakavereiden kanssa elämisestä kommenttiboksiin.
Laapa
// I wrote a novel about the first year with my dog Coton de tulear called Lumi. To sum it up, it's been a good year and the decision to get a dog was absolutely one of the best I've made in a while. I love life with my furry friend!