KAUNIS LAPSI.

Täällä on sunnuntaiaamun kunniaksi menossa sellainen harvinainen herkku kuin mamman vapaahetki. Ilmoitin miehelle, että hän saa tehdä Minin nukutuskierroksen tänä aamuna kun minä keitän itselleni kupin kahvia ja istun rauhassa alas.

Tänä viikonloppuna olen tosin saanut nauttia omasta ajasta aika ruhtinaallisesti. Olin eilen NiceDesign-nimisessä yhteiskristillisessä naistenpäivässä ja sain kerrankin kuunnella ihan rauhassa tilaisuuksia. Mini kävi sielläkin toki rinnalla taukojen aikana, mutta muuten isi hoiti. Ja pärjäsi hyvin - taas.

Täytyy antaa näin julkisestikin kiitokset ND-päivän järjestäjille, kun virkistyi koko paketti - henki, sielu ja ruumis. Tiedän, ettei vapaaehtoishommissa olevia aina muisteta kiittää, mutta tosiaan teette hyvää työtä. Oli ilo nähdä myös se, että hyvin eri-ikäisiä naisia oli tuo tapahtuma tuonut yhteen.

Se on rikkautta.

Piti ottaa oikein todistusaineistoa, että olen saanut juoda kahvia ihan rauhassa!

Joka tapauksessa, oli minulla asiaakin. Dandesign-arvonnan voittajan sain aikaiseksi arpoa vasta tänä aamuna ja random.org sen taas ratkaisi.

Voittaja on nimimerkki Lantliga Drömmar. Laitan yhteystietosi eteenpäin Dandesignin Sannalle ja hän on sinuun yhteyksissä palkinnon suhteen.

Kiitos kaikille osallistuneille!

Rauhallista sunnuntaita sinne - me lähdemme piakkoin vauvajumppaan. Jännää. :-)

Mitä teidän viikonloppuihinne kuuluu?

Laapa

Vuorossa on siis sekalaisia ajatuksia (julki-)imetyksestä.

Olen kuullut sellaisista vauvoista, jotka tahtovat rinnalle kolmen-neljän tunnin välein.
Harvemmin olen sellaisia tavannut.
Tuntuu aika moni tuttu tapaus tahtovan maitonsa viimeistään parin tunnin välein.
Mini ei tässä tee millään tavalla poikkeusta. Valitettavasti.
Meitä lohdutettiin, että kyllä se syöminen siitä harvenee, kun alkaa ulkomaailma kiinnostaa.
Eipä harvennut. :) Pian puolivuotias on neiti ja auta armias jos ei tissiä saa useimmiten noin puolentoista tunnin välein niin jo on itkupotkuraivarit valmiina.

Poikkeuksena sitten se, kun isi hoitaa. Äiti ei ole paikalla ja maito kun ei silloin haise nenään, niin menee neljäkin tuntia ilman tissiä. Kyllä ei tasan mene nallekarkit tässäkään asiassa, ei!

Neiti ei myöskään huoli tuttia. Kakoo ja sylkee suustaan pois, saattaapa hermostuakin, jos joku sellaista kehtaa hänelle työntää. Meiltä meni myös pullon suhteen joku herkkyyskausi varmaan ohitse. Alkuun sai vähän korviketta pullosta, kun maitoni eivät nousseet kovinkaan vinhaa vauhtia, mutta sittemmin se vähän jäi. Unohtui ehkä. Itse elin sellaista symbioosia vauvan kanssa, ettei tullut edes mieleen tarjota pullosta mitään ja sitten kun jossain kohtaa keksin yrittää, ei enää pullo kelvannut.
Jos ensi kerta tulee, niin tämän hoidan kyllä paremmin…

In action- kuva alkutaipaleelta.

Tällä taustalla minulla on siis kaksi vaihtoehtoa: jäädä kotiin tai imettää julkisesti.
Ja tuo ensimmäinen ei oikeastaan ole edes vaihtoehto, ei minulle.

Ensimmäinen kerta taisi olla pahin. Imetyspaita oli päällä - sellainen, josta ei paljon muuta ihoa jää imetystilanteessa esille kuin nänni. Valtavat harsoviritykset suojaksi ja sitten uskaltauduin sen rintani esille kaivamaan. Onneksi oli vieressä vertaistukea toisen äidin muodossa.

En edelleenkään koe oloani mukavaksi niissä tilanteissa, kun joudun kahvilassa kiljuvalle lapselleni antamaan maitonsa. Mielestäni kyse on ehkä maailman luonnollisimmasta asiasta ja tavallaan ärsyttää se oma reaktio - eihän tässä ole kerrassaan mitään hävettävää. Jos jotakin häiritsee, niin antaa vaan häiritä ja jos ei osaa katsoa muualle niin omapa on ongelmansa.
Olen enemmänkin sellainen, että jos joku alkaa nyrpistellä nenäänsä, niin silloin vähintäänkin jotain kommentoin imetyksen ihanuudesta... Että jos mussutetaan, niin annetaan sitten kunnolla mussuttamisen aihetta. Lapsellista, tiedän, mutta ärsyttää sellainen toisten äitiyden arvostelu, mitä jotkut kokevat oikeudekseen harrastaa.

Mitä se oikeastaan edes on - kaksinaismoralismiako? Maailmassa, jossa joka toisen bussipysäkin kulmassa on nainen ilman päällysvaatteita. Ja parilla klikkauksella internetin ihmeelliseen maailmaan ihan ilman vaatteita.
Rintani luotiin tähän tarkoitukseen, lasta ruokkimaan - ei vain seksiobjektiksi. Eivätpä ne kai siitä pilalle mene, jos ne saavatkin hetkeksi tärkeän tehtävän.

Olen viime kädessä sitä mieltä, että juurikin niissä bussipysäkkien henkkamaukan bikinimainoksissa näkyy paljon enemmän paljasta pintaa. Imetyksen teen julkisella paikalla aina harson tai huivin suojissa, toisten silmiä vilkkuvilta nänneiltäni mahdollisimman hyvin säästäen. Jos jotain näkyy, niin se on yleensä vahinko joka johtuu siitä, että vilkkaasti käsiänsä käyttävä lapseni kiskaisee harson tai huivin sivuun - kattokaa, miten kiva maitobaari mulla on!

No mitäpä näkyy? Ei niin mitään!

Todettakoon vielä lopuksi, että vaikka olen tällainen pro-imetys-henkinen, niin minun maailmaani sopivat muilla tavoilla vauvansa ruokkivat. Itse asiassa, suuresti harmittaa tämä nykyaika, jossa äitiydestä tehdään sarja erilaisia suoritteita. Jos jossain kohtaa menee vikaan tai jää raksi ruudusta, niin paskamutsipisteitä ropisee. Ei sen pitäisi olla niin!
Ikään kuin millään muulla olisi väliä kuin että lapsi tulee rakastetuksi ja ruokituksi.
Pääasia, että lapsi kasvaa ja kehittyy - vaikka on toki harmillista, että meillä Suomessa imetetään vähemmän kuin vaikkapa länsinaapurissa. En kuitenkaan näe tätä niinkään yksittäisten äitien 'vikana', vaan systeemivirheenä. Selvästi järjestelmässämme on parantamisen varaa imetyksen tukemisessa.

Oman osuuteni voin onneksi tehdä asenneilmaston suhteen ainakin - siis kaivella sitä tissiä myös jatkossa esiin ihan juuri siellä missä kulloinkin liikumme.

Mites te?
Kaivatteko reilusti tissin esille, suostuuko juniori ylipäätään rinnalle julkisella paikalla vai turvaudutteko pulloon? Entä oletteko saaneet millaista palautetta jos olette imettäneet julkisesti? Olisi kiva kuulla kokemuksia!

Laapa

Syksy ja syyssateet, antaa tulla vaan.

Takki Didriksons

Pipo ja kynsikkäät Lindex

Huivi MulberryTamara

Housut Veromoda

Kengät LindexHollyandWhyte

Kyselin taannoin teiltä vinkkejä syyspukeutumisen suhteen. Halusin löytää jonkun sadetta ja tuulta pitävän, laadukkaan takin. Tämän valkoisen vilautinkin jo teille instagrammin puolella (@laapala), mutta nyt vielä näin kunnollisina kuvina. Merkki on Didriksons, joka oli minulle aiemmin tuntematon. Voin lämpimästi suositella - on osoittautunut oikein ihanaksi syystakiksi hyvän vedenpitävyyden ja silmääni miellyttävän ulkomuodon kanssa. Hah, ja löytyi muuten puoleen hintaan!

Jalassani on puolestaan ehkä maailman näteimmät kumisaappaat. Lindex Holly and Whyte on näiden nilkkapituisten, tummansinisten kumppareiden takana. Olen jo kerran jos toisenkin litsutellut vesilammikoissa onnellisena ja jalat kuivina. En tiedä, myytiinkö nämä jo loppuun - ihme jos ei vielä mennyt.

Varsinainen agenda meillä oli mennä ottamaan Minin kanssa kuvia vielä kun ulkona joten kuten tarkenee ilman valtavia toppauksia. Viimeisiä lämpimän puoleisia syysiltoja kun viedään! Itse olin turhankin lämpimästi pukeutunut säähän nähden, mutta halusin välttämättä saada blogiin kuvat näistä ihanista syystamineista.
Minimimmi kasvaa niin vauhdilla ja aika tikkaa pikakelauksella eteenpäin sellaista vauhtia, että täytyy yrittää muistaa ottaa neidistä ja meistä yhdessä kuvia. Ottakaa hyvät ihmiset tekin lapsistanne, etenkin siinä alussa. Minä ainakin olen ottanut niitä ihan liian vähän.

Unijuttuja ajattelin pitkästä aikaa puhella.
Meille kuuluu tosiaan sellaista, että päiviin ja varsinkin iltoihin on alkanut tulla rytmiä. Päiväunet ovat tällä hetkellä melkoisen lyhyitä - sellaista 30-45 min pari-kolme kertaa päivässä. Yöllä mimmi sitten kiskaisee sellaisen 12 tuntia ja on nyt äidin suureksi riemuksi aikaistanut nukkumaan menonsa tuonne puoli kahdeksan hujakoille. Wihii, omaa aikaa, jesjes! Aiemmin Minillä oli nimittäin tapana kukkua illasta varsin pitkään, monesti vähintään kymmeneen ja toisinaan valvottiin yli puolenyön iltavirkun vauvan kanssa.
Äidin unet ovat sen sijaan huonontuneet. Neiti herää iltayöstä tavallisesti ainakin pari kertaa, yöllä syö kolme kertaa ja sitten muuten vaan touhuaa unissaan niin paljon, että herättää ainakin minut, välillä myös itsensä. Mikä pakko sitä unissaankin on pöngätä mahalleen niin että sänky ei riitä? No, joku vaihe kai tämäkin. Tällä hetkellä olen tyytyväinen, jos saan yöllä yhden kolmen tunnin pätkän - tällä hetkellä paljon pitempää ei ole tarjolla. Pääasia kuitenkin, että neiti nukkuu, eli en valita! :)

Tissillä nukuttamisesta olen parhaani mukaan yrittänyt päästä eroon, tosin yliväsyneen leidin kanssa siihen joskus joudun turvautua. Nukahtamiseen toimii nykyään aika hyvin iltarutiini, eli iltapuuro, yövaippa ja yöpuku päälle, maitoa napaan ja näiden jälkeen neiti pinnasänkyyn. Siinä unipupu kainaloon, unilaulu ja hyvät yöt, jonka jälkeen jätän vielä hereillä olevan neidin nukahtamaan itsekseen. Jos Mini ei ole ehtinyt yliväsymyksen puolelle, niin nukahtaa hyvin näin. Toisinaan laulan ja silittelen neidin uneen, jos on sen verran hermona ettei tahdo nukahtaa. Ja sitten viimeisenä oljenkortena on tissi, jos mikään muu ei toimi ja homma menee huutokonsertiksi.

Täyskestovaippailusta olen siirtynyt näiden mega-yöunien myötä muuten osakestoilijaksi - yövaippana ei kestovaippa riitä, vaan laitan illalla kertakäyttöisen ja annan mennä sillä koko 12 tuntia. Ihmeellinen kyllä tuo kertsikkavaipan imukyky - aamulla tolkuttoman painava vaippa odottaa vaihtamista, eikä se ole pinnasta edes märkä.

Olipas melko yksityiskohtainen kuvaus, mutta näin siis meillä tällä hetkellä. Kovin myöhään ei iltaisin ole minnekään asiaa. Sen iltavirkun pikkuvauvan kanssa vielä pääsi, siis sen joka nukahti ihan missä ja minne vaan ja lähestulkoon mitä tahansa teki tai oli tekemättä. Toista se on nyt…

Mitenkäs teidän syyspukeutuminen on hoidettu? Entäpä vauvan nukutukset: kokemuksia, taktiikkavinkkejä ja vertaistukea otetaan vastaan! ;)

Laapa

Syksy ja lempiasusteet.

Laukun ostin vuosi sitten ja kovalla käytöllä on kieltämättä ollut. Hurjan kivan kokoinen tämä MK ja sopii monen kanssa.

Sisältä löytyy Insjön BagInBag (*saatu), josta kirjoittelin täällä. Muistakaapa, että Insjö tarjoaa lukijoilleni postikulutveloituksetta tämän kuun loppuun koodillaLala.

Kaulaan eksyy nykyisin aika usein tuo LV Denim Shawl, jonka ostin synnytyslahjaksi itselleni. Ison huivin alla myös imetys onnistuu hyvin. Neiti saa syömisrauhan, eikä pää kääntyile koko ajan kun on vähän piilossa. :)

Tänään oli taas sellainen päivä. Levottoman yön jälkeen väsynyt pää kaipasi saavillista kahvia ja vertaistukea. Onneksi on mammakaverit ja asunto keskustassa. Kyllä oma sosiaalinen elämä olisi huomattavasti köyhempää, jos lähteminen olisi yhtään vaikeampaa - vaan kun kaikki on ihan lähellä, sekä kahvilat että kaverit!

Huomenna Mini 6kk! Aika kiitää vauhdilla… :)
Mitäs teille kuuluu?

Laapa

Saako avautua?
Avaudun kuitenkin. Sitä varten kai tämä piskuinen blogini täällä vielä on. :) Meillä oli tuossa pari päivää sitten seurustelun aloituksen kahdeksas vuosipäivä ja siitä heräsi monenlaista muistoa ja ajatusta.

Minua nimittäin hämmästyttää yksi asia.
Se päivittelyn määrä, mikä liittyy nuorena avioitumiseen, niin kuin olen itsekin tehnyt. Okei, nyt kun olen lähempänä kolmeakymmentä, se ei enää ole niin 'kummallista', että olen naimisissa. Se kyllä on, että viimeisin hääpäivä oli meillä jo kuudes.

Mutta voi sitä kummastelua, jonka silloin aikanaan sain. Jota joskus vieläkin saan, kun kerron meidän yhdessäoloa 'lukuina'.

No onhan se toki järkyttävää, että voi vaan tietää jo seurustelun alkumetreiltä kypsässä 19 vuoden iässä, että tässä se on. Ja mennä siitä parin vuoden päästä naimisiin skipattuaan sen nykyisin voimassaolevan käytännön, että kymmenkunta vuotta pitää ensin asua yhdessä ja tehdä pari lasta ennen kuin voi olla riittävän varma toisesta. Sehän oli suorastaan holtitonta käyttäytymistä, että parikymppisenä mentiin naimisiin ilman mitään yhdessäasumisjaksoja.

Anteeksi nyt vaan, kun menen tässä(kin) asiassa vastavirtaan ja totean, että minusta on tosi typerää se, ettei voida sitoutua ja mennä naimisiin. Ja mikäs siinä, jos ei niin ei, jokainen tehköön valintansa, mutta pitääkö sitten kummastella niitä, jotka siihen kykenee ja niin päättää tehdä?
Onhan se ennen kaikkea valinta.

Sitä paitsi, tilastot ovat meikäläisten puolella.
Avosuhteista kun päättyy eroon huimat 80 prosenttia. Enkä ihmettele, näihin meidänkin kahdeksaan vuoteen kun on monenlaista mahtunut. Yhteinen vuokrasopimus tai asuntolainakaan ei välttämättä saa pidettyä yhdessä silloin, kun osuu kunnon aallonpohja kohdalle. Kokemus toki opettaa, että monenlaisesta voi vielä nousta, mutta sitä varten tarvitsisi olla vielä yhdessä.
Toki avioliitoistakin eroon päättyy melkein puolet, mutta sitäkin todennäköisyyttä vähentää (meidän kohdalla) korkea koulutus, yhteinen vakaumus ja moni muu asia.

Ja kaiva mikä tahansa kunnolla tehty avo vs avio -tutkimus, niin kaikki kertoo samaa: avioliitto on vaan tosi paljon parempi. Lapsille, aikuisille, yhteiskunnalle, kaikille.

Niin se sitoutuminen…
Totta kai se oli silloin hiton pelottavaa. Siis mennä naimisiin 21-vuotiaana, vielä itsekin vähän aikuistumisen suhteen keskeneräisenä. Ottaa hyppäys tuntemattomaan ja toivoa parasta. Toisaalta, itse kaipasin sitä avioliiton tuomaa turvaa, kun olen monenlaista vastoinkäymistä tähän mennessä elämää kokenut. Lain edessä tehty liitto tuo taloudellisen turvan, jos puoliso päättäisi lähteä tai menehtyisi äkillisesti. Oma ammatti nyt viimeistään herättää siihen todellisuuteen, että shit happens ja mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Ihan viimeistään tässä vaiheessa en jaksa ymmärtää, miksi avioliittoa niin kovasti karsastetaan.
Ainakin itseäni lohdutti se ajatus, että jos minulle synnytyksessä jotain tapahtuisi, niin olisi varsin selkeää kuka lapseni isä on ja kuka hänestä huolehtii. Tuokin taitaa olla jokseenkin monimutkaista avosuhteessa, kun pitää tunnustaa isyydet ym. Tai sitten ei, mistäs minä sen tietäisin, sellainen kuva vain on jäänyt. :)

Ja nyt, kun olet tänne saakka lukenut ja puhiset kiukkua, että mitähän tuokin mistään mitään tietää, niin ymmärrä yksi asia. Minä olen sitä mieltä, että jokainen tekee itse valintansa, kun niiden kanssa kerran myös elää.
Nämä on toki aina kahden kauppoja ja yhdessä tehtäviä päätöksiä, eikä aina asiat mene niin kuin itse tahtoisi. Senkin tiedostan.
Ilmaisen vain valtavirrasta eriävän mielipiteeni siitä, mikä minun mielestäni on kummallista ja mikä puolestaan järkevää ja otanpa vielä tuekseni jokusen tilaston.
Niin että menkää naimisiin siitä - eihän tätä voi kuin suositella. :) Ei niiden häidenkään suhteen tarvitse olla suuruudenhullu, meillä suunnitteluun riitti nelisen kuukautta oikein hyvin.

Sitten näihin arkipäiväisyyksiin.
Minun päällä on tänään ollut anopilta saatu CalvinKlein neuletakki! Oli ostanut tämän ja todennut, että pienihän tuo on. Mikäs siinä, kyllä miniälle kelpasi. :) Typykällä ihanaiset Lindexin röyhelöpöksyt. Ihan parhaat. Niin kuin koko tyttö muutenkin!
Josta on muuten hyvää vauhtia tulossa blondi. Joku vielä luulee, että me tämän tukkaa värjätään kun alun tummanruskeasta punaisen kautta ollaan nyt menossa kohti platinaa.
Että näin meillä.

Herättikö teksti ajatuksia? Muita avioliiton puolesta puhujia?

Laapa

Pitkästä aikaa taas täällä - sekä kotona että blogin parissa.

Instagram-seuraajat tosin tietävätkin, missä olemme huidelleet - nimittäin naapurimaassa Minin ja äitini kanssa. Risteilimme maanantai-iltana Tukholmaan ja tulimme takaisin torstaina.

Meillä oli agendana paitsi pieni lomailu, myös sukulointi. Yövyimme Tukholman päässä yhden yön hotellissa, jotta jäisi paremmin aikaa nähdä tätiä ja serkkuja. Tiistaina emme oikeastaan ehtineet muuta kuin käydä rantautumisen jälkeen kaupungilla syömässä, kunnes sitten lähdimme jo hotellin suuntaan heittämään kamat huoneeseen, huoltamaan vauvan ja siitä sitten serkkuja tapaamaan. Jälleennäkeminen oli todella toivottu, sillä edellisestä tapaamisesta oli jo toistakymmentä vuotta.

Mielestäni reissu onnistui hyvin, mutta ilman toisen aikuisen seuraa en olisi lähtenyt lapsen kanssa. Isin jäädessä kotiin sai tällä kertaa äitini laatuaikaa Minin kanssa ja minä muutaman päivän ilman kotihommia.
Sain samalla myös atooppisen ihoni loistokuntoon, kun mummi hoiti pyllynpesut. Pitkästä aikaa käsieni iho on lähes kokonaan ilman haavoja, aivan ihanaa kun ei kirvele eikä kutita… :)

Tämä on muuten sellainen aihe, josta on pitänyt kirjoitella, mutta se on jäänyt.
Nimittäin se, miten elämäntilanteet ja hormonit vaikuttavat ihoon. Atooppinen ihoni on ollut vuosikausia lähestulkoon kunnossa ja etenkin raskausaikana se voi todella hyvin. Nyt sitten imetys, epäsäännöllinen rytmi, hormonit, ja jatkuva pepunpesu tekevät elämästä ihon kanssa todella vaikeaa. Ihottuma sen kuin leviää enkä tunnu millään rasvaamisella saavan ihoa kuntoon. Sormenpäät ja rystyset ovat koko ajan vereslihalla ja haavoilla, vaikka kaikki keinot ovat käytössä. Huoh, no ehkä tämä tästä jossain kohtaa, kun pepun pesemiset vähenevät. Onko muita, joilla atooppinen iho on alkanut 'kukkia' tässä elämänvaiheessa?

Laiva oli kyllä tosi kiva paikka lapsiperheelle. Uskon, että teemme vielä monen monta reissua laivalla - niin kivasti näytti olevan lapsille ihan järjestettyä ohjelmaa, leikkitilaa ja myös ravintoloissa oli perheen pienimmäiset huomioitu. Jännästi sitä nykyisin kiinnittää erilaisiin asioihin huomiota kuin ennen. Aiemmin en ole ollut paattifani, mutta luulen, että sellainen voisi minusta tulla. Jo pelkkä ajatus lentomatkailusta vauvan (tai taaperon) kanssa on niin uuvuttava, että tämä entinen himomatkaaja jää nykyisin mielummin kotiin. Ehkä sitten, jos myös miehellä olisi aikaa ja intoa lähteä meidän kanssa matkalle, niin voisin harkita - onhan lentäminen vielä ilmaista noin pienelle. Pahoin pelkään että pakkaaminen ja reissutavaroiden hankinnat jäisivät silti minun harteilleni.

Lueskelin etukäteen netistä jonkin verran listoja, mitä kaikkea ihmiset olivat ottaneet mökille tai lomamatkalle vauvoille mukaan ja kokosin niistä sitten oman muistilistan, jota hyödynsin pakkaamisessa. Kuskasin myös soseet mukana, koska en halunnut käyttää aikaa sopivien mestästykseen vieraassa ympäristössä ja ajattelin, että sittenpä paluumatkalle vapautuu kassista tilaa tuliaisille. Hyvin meni näin. Muutama ylimääräinen vaatekappale oli mukana sekä itselle että Minille, sotkujen varalta. Yksiäkään niskakakkoja tai megapukluja ei kuitenkaan tullut ja vähemmälläkin määrällä varavaatteita olisi pärjännyt.

Tukholman keskusta ei näin pienen ihmisen kanssa ollut kovin ihanteellinen. Siellä vietimme keskiviikkopäivän ennen laivan lähtöä.
Åhlensin yläkerrasta löytyi kiva leikkitila, ja vaipanvaihto onnistui inva-wc:ssä.. Monessa paikassa keskustassa vessat olivat maksullisia, mutta Åhlensin 4. kerros onneksi teki tässä asiassa poikkeuksen. Sieltäpä sitten tein lähes kaikki reissun hankinnatkin, siis Minille.. Tuliaisostoksia tuli tehtyä myös aika lailla. On tosi paljon hauskempaa ostaa toisille, etenkin lapsille, siis silloin jos sattuu löytämään jotain oikein sopivaa. Tuliaiset on sellainen juttu, mistä en kuitenkaan tahdo ottaa stressiä - siis ostaa jotain vaan ostamisen vuoksi.

Liikkuminen sitten... Hotelli meillä oli Slussenilla, parin tunnelbana-pysäkin päässä ydinkeskustasta.
Ostimme jo laivasta 24 tunnin julkisen liikenteen kortit, ja käytimme ahkerasti tunnelbanaa ja 'pendeleitä', jotakin paikallisjunia vastannevat. Kivasti meni, joskin muutaman kerran tuli vastaan toimimattomia hissejä ja jouduimme taiteilemaan liukuportaissa vaunujen kanssa.

Ravintoloissakin tuli suosittua ketjuja, kuten mäkkiä, ihan vain sen takia että liikkuminen ja ylipäätään ravintolaan mahtuminen eivät olleet ihan itsestäänselvyyksiä.

Vaunuista kurkisteleva äitiyspakkauksen makuupussi oli loistava reissukaveri! Levitin sitä leikkipaikoissa alustaksi vauvalle ja keskiviikon kylmänä päivänä laitoin lisälämmikkeeksi vaunujen oman pussin päälle. Myös kantoreppu kannatti raahata mukana, se oli laivassa kätevä, kun ei viitsinyt lähteä vaunujen kanssa ryysikseen.

Jokseenkin kiva aloitella vauvan kanssa reissaaminen näin helpommasta päästä. Ennen hänen syntymäänsä minulla oli suuria suunnitelmia vaikka jos mistä, mutta arkirealismi on astunut tilalle. Onneksi ehkä niin. Vaan onhan Mini tarvinnut passiaan jo kahdesti, ensin Tallinnassa ja nyt Tukholmassa, passikuvassaan on vain 5 viikon ikäinen. :) Sikäli reissaamisen makuun olemme jo päässeet, vaikkei tämän kauemmas ole vielä liikuttu. Olen äitinä löytänyt itsestäni sellaisen stressaajan ja jännittäjän (ja vieraassa paikassa myös varsin huonosti nukkujan), että todellakin on tarpeen aloitella tätä hommaa näin hiljalleen. Onpahan taas todettu, että Mini on aika mainio reissukaveri ja vaikka ei matkalla saada rutiineista ja nukkumaanmenoajoista pidettyä kiinni, niin ei haittaa.

Minkälaisia kokemuksia teillä on lapsen/lasten kanssa matkustamisesta? Onko reissut menneet hyvin? Oletteko suosineet helppoja lähilomia, ulkomaan tuttuja turistikohteita vai uskaltautuneet jopa omatoimilomalle? Olisi tosi kiva kuulla kokemuksia.

Laapa

Se taitaa olla ihan biisikin, erään suomalaiskoomikon tekemä.
Niin, että onko pakko, jos ei taho?

Paita ja liivi Esprit Pöksyt Veromoda Kengät ?? Laukku ja kello MK

Olen tottunut tekemään paljon asioita.
Ahnehtimaan päivystysvuoroja (ja sitten miettinyt jälkeenpäin, että miksi niitä onkaan niin helppo klikata itselleen ja ihan toinen juttu tehdä), opiskelemaan yömyöhiin, urheilemaan seitsemän kertaa viikossa. Itsetuntoni ei varmasti ole kaikkein parhain monessa asiassa, mutta luotto omaan tekemiseen minulla jostain syystä on. Siis että pystyn ja jaksan. Ja kykenen. Ja ehkä osaankin.

Kukaan ei kuitenkaan kertonut, mitä krooninen univelka tekee ihmiselle. Tai ehkä kertoikin, mutta ei sitä ymmärrä ennen kuin sen kokee, tuntee nahoissaan.
Okei, järkyttävä uupumus voi sekoittaa ihmisen sellaiseen pisteeseen, että seuraukset ovat suorastaan hirvittävät. Kuten viime aikoina on uutisoitu.

En luonnollisesti koe, että olisin joutunut mitenkään kovin tiukoille ainakaan vielä. Välillä on toki ollut vaiheita, että on nukuttu ihan olemattomissa pätkissä, mutta mukaan on mahtunut myös hyväunisia aikoja. Olen silti aika yllättynyt siitä, että kun ei pääsääntöisesti nuku hyvin, niin ei ihan oikeasti jaksa. Olla tehokas. Tehdä sitä, mikä pitää, mikä ennen olisi tuntunut ihan mahdolliselta.
Se tunne, kun vaan väsyttää ja antaisit ihan mitä vaan, että saisit joskus nukkua kokonaisen yön - no, se tunne on tullut tutuksi.

Minulla se heijastuu niin, että joskus arjen pyörittäminen tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä. Eihän tässä tavallaan niin paljon ole - sellaista perushommaa vain. Pyykkiä, tiskiä, ruoanlaittoa, lapsenhoitoa. Ja silti välillä tulee se tunne, että onko ihan pakko?
Sama pätee muuten blogiin tällä hetkellä, siis kärsin taas kerran suuresta motivaatiopulasta - paljolti varmaan väsymyksen vuoksi. Jokasyksyinen bloggaajadilemma tähän vielä päälle: voi kuvaamisen vaikeutta, kun on pimeää jo puoli neljä. Nuokin huonot asukuvat otettiin suunnilleen sisätiloihin sopivilla asetuksilla ja silti ovat ihan kamalia. Voi valo, missä lienet.

Jaksan kuitenkin ajatella positiivisesti tästäkin asiasta - väsymyksestä siis.
Väsymys kun voi myös opettaa jotain, etenkin tällaiselle suorittajalle. Esimerkiksi sitä, ettei tosiaan ole aina pakko. Voi välillä mennä siitä, missä aita on matalin, tai ainakin madaltaa itse omia vaatimuksiaan vastaamaan paremmin jaksamista.
Opetella voi myös sitä, ettei ole pakko pärjätä. Se jos mikä voi olla vaikeaa - myöntää, ettei ehkä jaksakaan ja pyytää apua.
Toivon todella, että sitä jokaiselle olisi jossain muodossa tarjolla silloin, kun tulee jaksamisen rajat vastaan.

Ja sitten tietenkin ihan omasta itsestä huolehtimista - sitä ei korvaa mikään. Sitä, kun saa järkättyä itselleen vapaa-aikaa salitreenin verran, niin voi miten taas jaksaa. Endorfiinipöllyissä jos missä sujuu kotihommat kuin rasvattu, haha. Usein käy niin, että salille lähtee takakireä, kiukkuinen ja väsynyt mutsi ja takaisin tulee varsin paljon seesteisempi ja energisempi tapaus.

Olipas muuten outoa pönöttää asukuvissa. Tuntui, etten olisi pitkään, pitkään aikaan sellaista tehnyt. Selvästi niin pitkään, etten tiennyt mihin katsoa, millä ilmeellä katsoa ja mitä tehdä käsilläni :D se raskausmaha oli siitä kätevä, kun sen päälle sai aina aseteltua ne kädet. Muuten ei kyllä ole ikävä niitä päiviä, vaikka aika alkaakin jo kullata muistoja.

No mutta.
Näin pimeän syyskauden teemaan heitän pallon sinne kysymällä, että väsyttääkö teitä?

Laapa

Body Tutta

Farkkuhaalarit Zara Mini

Olin reilu vuosi sitten reissulla Barcelonassa (KLIK!)äidin, veljen ja veljenpoikien kanssa.
Silloin ostin tuon farkkuhaalarin Zarasta masuvauvalle, joka silloin ei vielä ollut saavuttanut edes puoliväliä.
Farkkuhaalari ei ole kaikkein käytännöllisin vaate, enkä sitä varmaan enää hankkisi. Silloin ei vaan vielä tiennyt! Kun nyt kuitenkin moinen kaapista löytyy, olen sitä välillä laittanut neidille päälle. Mini näyttää haalarissaan niin isolta tytöltä, etten ehkä kestä!

Kuulumisia lyhyesti vielä.
Mini on ihan pian jo 7kk vanha. Istuu syöttötyölissä ja työntää maissinaksuja tomerasti suuhunsa. Ääntä neidistä löytyy vaikka kuinka ja hän sitä mielellään käyttää. Jokeltaminen on sikäli pitkällä, että konsonantteja löytyy puheesta jo useita (t, b, g, h ja, s nyt ainakin). Vahingossa on tullut jo 'äiti' ja joku 'isi'n tapainenkin jokeltelun lomassa ja sekös vasta ihanaa… Useimmiten kuitenkin höpöttää kovaan ääneen, että 'EIJEIJEI' ja naurammekin aina Minin negatiivisuudelle… ;)

Television kaukosäädin ja äidin iPhone ovat tällä hetkellä ehkä kaikkein kiinnostavimmat jutut. Jopa siihen pisteeseen, että otan kaukosäätimestä välillä patterit pois ja annan Minin kuolattavaksi. Viihtyy hyvin noin!
Vaihdetta eteenpäin ei ole vielä löytynyt, vaikka kellonviisareina mennäänkin ympyrää ja käsien avulla pakitetaan niin kauan, että tulee sohvannurkka tai tv-taso vastaan. Sekös vasta ärsyttää! Mini on ilmetty äitinsä tämän kärsivällisyyden suhteen ja tuntuu, että välillä on tosi tyytymätön vain siksi, että turhautuu kun ei heti osaa.

Hampaita ei näy eikä kuulu, vaikka kuultavatkin jo ikenien lävitse valkoisina etenkin yläleuassa. Sepä ei haittaa ollenkaan - olen päinvastoin tyytyväinen että saan vielä olla rauhassa puremavahingoilta.

Hoi! Mites neidin ikäluokka sillä puolen ruutua jakselee? Tiedän ja uskon, että teitä siellä on - siis 2014 lapsia vanhempineen… :) Olisi kiva kuulla lisää teistä!

Laapa

Viikonloppu meni vaisuissa merkeissä.
Sain loppuviikosta kiusakseni ehkä kummallisimman lenssun kuunaan. Sellaisen, joka nosti alkuun kuumetta ja teki muita oireita vasta parin päivän päästä. Veto oli poissa vielä viikonloppuna. Mies yritti piristää ravintolaruoalla, mutta ruokahalukin oli vähän kateissa - pääsinpä sentään välillä ulos asunnosta. Ihan hyvä sekin…

Ulkona oli aika kylmä asukuville, mutta onneksi tyhjä kauppakeskus oli tarpeeksi valoisa.
Tuo Frequentin neuletakki oli taannoisen Tukholman reissun harvoja ostoksia, sekin muuten laivalta. Ihastuin väriin ja kokopuuvillaiseen materiaaliin.
Pelkäsin pipon alta paljastuvaa tukkaa niin paljon, että jätin senkin päähän näihin kuviin! :D Sitä paitsi onhan nuo asusteet aika hyvä match neuletakin kanssa. Pipo ja sormikkaat ovat tämän syksyn hankinta Sokokselta.

Aika on rajallista. Ja minusta on alkanut tuntua, että heitän sitä roppakaupalla hukkaan kaikenlaisella epäolennaisella tekemisellä. Aionkin nyt marraskuusa pyrkiä sellaiseen vanhanaikaiseen tilanteeseen, että tulee tylsää. Sen sijaan, että täyttäisin aikaani vaikkapa blogia tehden tai niitä lukien tai somessa hengaillen, aion tehdä jotain ihan muuta. Vaikka sitten tylsistyä. Ja katsoa antaako sellainen tylsyys yllättäen sijaa jollekin uudelle luovuudelle.

Niin, että palataan asiaan joskus myöhemmin. Ehkä joulukuussa, ehkä ensi vuoden puolella - katsotaan sitä sitten.

Laapa kiittää, kuittaa ja hiljenee.

Minä täällä moi. Vähän aiemmin kuin kuvittelinkaan palaavani. Nyt tuntui siltä, että olisi asiaa.

Vaikka lopultakin olen tässä viime viikkoina suonut blogilleni hyvin vähän ajatuksia, olen edelleen jonkinlaisessa kriisissä koko konseptin kanssa. Meidän elämässä on tapahtunut hurjan suuria muutoksia viimeisen kahden vuoden sisään ja jotenkin se, mistä joskus olen tämän blogin kanssa lähtenyt ei enää millään tavalla ole ajankohtaista.

Epäilen myös, että aika on ajanut minusta ohitse. Onko enää olemassa oikeastaan lifestyle blogeja? Ehkä vähemmässä määrin. Tasapainoilen myös sen kanssa, että pidän lifestyle-blogia, jossa kuitenkin rajoitan aika vahvasti sitä, mitä kerron. Tiedätte minusta etunimen, lapsestani näette lähinnä joskus takaraivon ja miehenikään ei täällä kovin paljon esiinny. Toisaalta olisi helppoa kertoa avoimesti kaikesta - toisaalta en halua sitä tehdä.

Olen myös miettinyt, että onko blogista sittenkin minulla vain haittaa esimerkiksi ammatillisessa mielessä. Meitä lääkäribloggaajia ei kovin paljon ole, arvatenkin ihan syystä.

Ylläoleva kuva on läppä. Miehelleni aina valitan sitä, miten rumaa suomalainen kaupunkiarkkitehtuuri on - maailmalla näkee tiheästi asutettua seutua, joissa talot ovat kuitenkin kauniita. Meillä tehdään käytännöllisiä, rumia laatikoita vieri viereen. Jälleen kerran kaunis joenvarsimaisema pilattu oikealla arkitehtuurin helmellä.

Nojoo.
Tuntuu muuten hassulta julkaista vuodesta toiseen näitä asukuvia. En tällä hetkellä jaksa kovinkaan paljon panostaa vaatetukseeni, treenaamisen suhteen on myös menossa jonkinlainen suvantokausi. Kroppa on muuttunut enkä oikein viihdy kameran edessä, enkä myöskään koe, että välttämättä olisin kovin inspiroiva henkilö pukeutumisen suhteen juuri nyt :D Niin että voisiko sitä jo lopettaa itsensä kuvailun ihan usella hyvällä syyllä?
Mutta mitäs sitten kuvitukseksi, kun haluan kuitenkin pitää perheeni täältä jokseenkin poissa? Että olisiko syytä tehdä jotain uusia linjavetoja tai vaan suosiolla pistää pillit pussiin?

Se mitä tässä yritän sanoa on kai, että pohdin ihan vakavasti koko blogin jatkoa. Vahva tunne on nyt siitä, että jotakin isoa muutosta kaipaan johonkin suuntaan. Laittaako koko hommalle piste vai siirtyäkö vaikkapa kokonaan perhebloggaajaksi? Mistä löytäisin inspiraatiota tähän hommaan vai onko tosiaan jo aika lopettaa?

Kuvat ovat meidän perheen pieneltä kotimaan reissulta. Juhlimme mieheni kanssa kumpikin tässä marraskuussa syntymäpäiviämme, ja kaipailimme jotakin irtiottoa sen johdosta.

Herääkö teillä jotain ajatuksia aiheesta? Onko toiveita mihin suuntaan voisin blogia lähteä viemään? Auttakee :)

Laapa

Kun vielä minulla on oikeus mielipiteeseeni, niin taidan sen ilmaista.
Siitäkin huolimatta, että se ei ehkä ole se suosituin mielipide. Siitäkin huolimatta, että minua ei tämän mielipiteeni kanssa kovin hyvin suvaita. Hei, fundamentalisti kristitty tuottaa 'vihapuhetta'. Sitä on tämän päivän sananvapaus, se on määritelty uudestaan - saat ilmaista mielipiteesi, kunhan se on valtavirran kanssa samassa linjassa.
Jos ei ole, niin olet suvaitsematon ja ahdasmielinen.

Minä siis, kuten ehkä jo arvasitte, en tahdo. Ja mielestäni olen miettinyt asian aika perusteellisesti, niin kuin kai täytyy tehdä. Koska jos asetut valtavirran lobbausta vastaan, niin sitä tosiaan täytyy vähän tehdä ajatustyötä - puolella oleminen on paljon helpompaa. Ei tarvitse aivojansa rasittaa, kun voi vaan mennä tunteen mukana. Koska kysehän on vain tunteesta, kahden ihmisen välisestä rakkaudesta, eikös olekin?

Vaan entäpä jos ei ole.

Ärsyttää se, miten tätäkin tahdon-kampanjaa leimaa sellainen tolkuton naivius, ettei haluta eikä viitsitä ajatella asiaa kaikilta kannoilta. Tässä on takana paljon muutakin kuin kahden ihmisen väliset asiat, eikä niistä juuri kaiken lobbauksen keskellä viitsitä paljon mainita. Jos kyseessä on kahden kauppa, niin nykyinen lainsäädäntöhän jo riittää - miksi siis sitä halutaan muuttaa?

Koska en mielestäni ole riittävän hyvä ilmaisemaan asiaa loogisen päättelyn keinoin, suosittelen lukemaan vaikkapa täkäläisen professori Puolimatkan ajatuksia avioliitosta. Olen hänen kanssaan samoilla linjoilla - avioliitto ei ole ihmisoikeuskysymys.
Sen sijaan lapsen oikeus olla yhteydessä kumpaankin vanhempaansa on.

En voi hyväksyä sellaista lakia, joka määrittelee lapsen lähtökohtaisesti isättömäksi tai äidittömäksi ja siten katkaisee lapsen yhteyden toiseen vanhempaansa. Se on mielestäni suurin ja painavin muutos, jonka tämä laki toisi mukanaan. Tuliko yllätyksenä? Veikkaan, että muutamalle tulee.
Ja koska lapset eivät voi puoliaan pitää, niin aikuisten on se tehtävä - myös lainsäädännön keinoin.

On tässä toki myös itsekyyttä vähän mukana.
Kanadassa samainen laki on ollut voimassa jo kymmenen vuotta ja siellä koulujen opetussisältö on muokattu lain mukaiseksi. Vanhempien mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä lapsille opetetaan sukupuolisuudesta tai avioliitosta on kavennettu.
Minä haluan itsekkäästi säilyttää oman oikeuteni opettaa lapselleni että on mies ja nainen ja heillä on erilaisia tarpeita. Ja että tässä maailmassa on vielä jäljellä asioita, jotka ovat minulle pyhiä ja haluan pitää oikeudestani uskoa niin. Pelkään, että kymmenen vuoden päästä tätä blogitekstiä ei voisi Suomen maassa julkaista, koska se olisi vihapuhetta, syrjivää ja loukkaavaa ja whatevö. Koska minulla ei enää silloin ole oikeutta mielipiteeseen.

Joten nyt kun vielä se oikeus on, niin sen ilmaisen.

Syteen tai saveen.

Laapa

Mitä meille kuuluu?

Palasin.
Pohdin aikani blogin jatkoa ja totesin, että minulla vaan taitaa sittenkin olla liikaa rakkautta tätä itseilmaisun muotoa kohtaan, etten malta kokonaan lopettaa. Mahdollisuudet edes jollain tavalla kanavoida omia ajatuksia ja luovuuttakin ovat niin kortilla, että tarvitsen jonkinlaisen outletin.

Vaihdan kuitenkin uuden vaihteen silmään ja siksi uusi blogiotsikko. Osoite ei tosiaan muutu mihinkään - onneksi sen aikanaan valitsin niin, että otsikon muuttaminen on helppoa.

Haluan nyt blogissa keskittyä täysillä tähän elämänvaiheeseen, jota nyt elämme, joten ainakin toistaiseksi blogi on nimensä mukaisesti perheblogi. Tuo 'kaunis lapsi' tulee yksinkertaisesti siitä, että se on se määritelmä mitä olen paljon kuullut tyttärestäni jo pienestä pitäen. Vielä on mietinnässä, että tuonko jossain kohtaa tänne myös enemmän Minin kasvoja sun muuta, jos kerran heittäydyn äitibloggaajaksi. Emme ole oikein asiaa vielä päättäneet mieheni kanssa, mutta katsotaan nyt.
En usko, että sisältöön nyt sinänsä tulee radikaaleja muutoksia noin muuten.

Marraskuu puolestaan… No se on ollut vähintäänkin mielenkiintoinen kuukausi. Paljon asioita on tapahtunut. Olemme reissanneet paljon kodin ulkopuolella, juhlineet merkkipäiviä ja hurahtaneet joulunodotukseen. Jopa siinä määrin, että ostimme meille ensimmäistä kertaa 'joulukrääsää'. Syytän lapsen pehmentämää päätä. :) Ja nyt kun täällä kotona kerrankin on vähän enemmän, niin nautin kun voi tunnelmoida.

Minä tosiaan juhlin marraskuun lopulla vanhenemista ja koin pitkästä aikaa syntymäpäivästäni pelkästään iloa. Viime vuosina ne ovat vain muistuttaneet vanhenemisesta, ja siitä mikä on vielä kesken, mutta tänä vuonna koin suurta tyytyväisyyttä siihen missä nyt olen. Tässä on hyvä, nämä ihmiset ympärillä, ja tämä ihana lapsi täydentämässä kaiken sen, mistä olen haaveillut.
Vanhempainvapaa loppuu jo reilun kuukauden kuluttua ja astuminen virallisesti ruuhkavuosiin jännittää, mutta olo on ihan luottavainen. Eiköhän kaikesta selviä. :)

Mini kasvaa ja oppii uutta, on ryöminyt jo kolmisen viikkoa ja täytyy sanoa, että alkaa jo olla vahtimista ihan eri lailla kuin ennen tuossa neidissä. Yöt ovat rauhoittuneet huomattavasti, kun lopetin yöimetyksen ja pidin unikoulun. Meillä on jo jonkun aikaa nautittu lähes ehjistä öistä, jopa niin ettei neiti välttämättä herää kertaakaan ennen aamuviittä-kuutta, tai korkeintaan havahtuu kerran nukahtaakseen nopeasti takaisin uneen. Nyt sitten vain kun itse oppisi taas nukkumaan!

Raskain asia marraskuussa oli koirasta luopuminen, sen eteen tulimme aika pitkällisen pohdinnan jälkeen. Asia on tuntunut niin henkilökohtaiselta että vaikka se on mietinnässä ollut jo monta kuukautta, en ole kyennyt siitä tänne puhumaan. Kyseessä on kuitenkin ollut meille rakas perheenjäsen. Luulen, että kun aika on kypsä ja olen jotenkin itse toipunut koiran lähdöstä, voin kertoa vähän tarkemmin miten tähän tultiin, mutta vielä en siihen pysty.

Mitäpä vielä? Ehkä siinä ne tärkeimmät.
Mitä kuuluu teille?

Laura

Kai isot elämänmuutokset ovat aina sellaisia, että sitä tulee mietittyä asioita uusiksi. Minulle on ainakin käynyt niin, entäs teille muille?

Siinä missä ennen oli aikaa, intoa ja energiaa käyttää päivistä ja viikoista tuntitolkulla ihan vain itseensä ja omaan hyvinvointiin - no siitä on nyt tultu tällaiseen vaiheeseen, jossa omat jutut ovat jokseenkin toissijaisia. Tuntuu nyt, että koko maailmani pyörii sen ympärillä, että pieni neiti voi hyvin.

Ja samaan hengenvetoon täytyy todeta, että olen ehdottomasti paljon parempi äiti, kun muistan myös panostaa itseeni silloin, kun se on mahdollista. Puhumattakaan parisuhteesta.
Tasapainon hakemista, sitä kai tämä aina on.

Minä olen oppinut ymmärtämään, että jos haluan nyt vaikka urheilla, niin siihen täytyy nähdä vähän vaivaa. Katsoa yhdessä kalenteria ja merkitä aika. Lauran BodyPump ei tapahdukaan enää hetken mielijohteesta, vaan yhdessä miehen kanssa sovittuna ajankohtana.
Saa kai vielä hehkuttaa sitä, miten voi olla nykyisin kivaa treenata kun se on harvinaista herkkua? :) Ei vaunulenkit kuitenkaan voi korvata kunnon hikitreeniä. Ja täytyy sanoa, että pitkähkön tauon jälkeen nuo pumpit ovat kyllä kropassa tuntuneet…

Toinen juttu, mikä jää vauvavuoden aikana helposti jalkoihin on parisuhde.
Tuntui, että turhia riitoja alkoi tulla jossain kohtaa sitä tahtia, että jotain konkreettista oli tehtävä.
Yksi ihan merkittävä päätös syntyi. Meillä meni TV kiinni ja netflix tauolle. Telkku avataan nykyisin vain harvoin ja yhdessä sovitusti vaikka leffan katselua varten, mutta se ei enää pauhaa taustalla eikä sen edessä istuta ajantappomielessä. Ja tavoite on, että sitä ei ylipäätään kovin montaa kertaa viikossa edes avattaisi.
Mielummin kaivetaan vaikka hyllystä lautapeli, kun neiti on nukkumassa. Käydään porukalla ulkoilemassa.. Tai sitten istutaan keittiön pöydässä, syödään ja jutellaan.

Aika on arvokasta.
Ja nyt kun siitä valtavan siivun lohkaisee perhe-elämän pyörittäminen, puhumattakaan siitä ettei minulla ole enää puhdasta kotiäitiyttä jäljellä kuin reilu kuukausi, niin omaa ja yhteistä aikaa alkaa katsoa ihan eri tavalla. Rakkaus on tekoja, rakkaus on priorisointia, ja jos kerran perhe ja puoliso ovat tärkeintä maailmassa niin jotain pitää tehdä, jostain muusta karsia.

Arkisia kuvia tässä mukana. Mieltä on tässä kaamoksessa nostattanut muun muassa joulukortti Nepalista (kiitos T!), tuo vastahankittu joulukuusi ja tietenkin pienen ihmisen kehitysaskeleet. Minille tulee ensi viikolla 8kk täyteen. Aika on, kuten jo todettu, mennyt ihan siivillä.
Tilailin meille kuvajuttuja ja samalla tuli katseltua kuvia niistä ensimmäisistä kuukausista. Kyllä se elämä tosiaan pienestä lähtee…

Sellaisia ajatuksia tähän päivään.
Ja arvatkaapa kuka täällä jo fiilistelee. Pumppipäivä tänään!

Laura

Meidän vaunuista on tullut kommenttiboksin puolella jokunen kysymys, joten ajattelin tehdä asiasta ihan oman postauksen.

Alunperin ajattelin, että onkohan tässä mitään ideaa, mutta… näitä meidän vaunuja en ole vielä kellään muulla nähnyt ja Jyväskylän katukuvassa Teutoniat melkein loistaa poissaolollaan. Blogirintamalla puolestaan yksi nimeltämainitsematon merkki on aika lailla ostanut näkyvyytensä ~~lahjomalla~~ sponsoroimalla isoja bloggaajia, joten onhan tämä vähän vaihtelua siihenkin. Ja arvelisin olevani melko puolueeton taho, kun on ihan itse valitut ja maksetut.

Tai no, itse ja itse valitut. Tässä kävi oikeastaan niin, että lankomies teki suuren selvitystyön vaunujen osalta ja päätyi Teutonioihin omille lapsillensa. Sanoi siinä samalla, että lastenvaunujen ostaminen oli isompi projekti kuin uuden auton osto, eli kuvittelisin hänen olleen aika insinöörimäisen perusteellinen vertailuprosessissaan.

Niinpä merkki oli meille aika selviö, mutta mallia pohdimme pitkään. Halusimme siron, kaupunkikäyttöön sopivan version, joka myös kokoontaitettuna mahtuisi meidän tavallisen henkilöauton takakonttiin.
Malli, johon päädyimme oli sitten tuo BeYou vuosimallia 2014. Teknisiä tietoja vaunuista löydät TÄMÄN LINKIN takaa(klik!).

Ostimme vaunut lopulta saksalaisesta verkkokaupasta (babyonlineshop.de) vain ja ainoastaan siksi, että siinä säästi useamman satasen. Olimme pitkään katselleet ja sinä päivänä, kun laitoimme tilauksen menemään sattui vielä olemaan tarjouskamppis tästä BeYou-mallista, johon sai mukaan vielä hoitolaukkua ja talvipussia sun muuta rahanarvoista. Väri on meillä Beach View jota ei tällä hetkellä näy olevan nopealla vilkaisulla Teutonian sivuilta edes tarjolla.

Mistä olen tykännyt?
+ Vaunut ovat äärettömän sirot ja hyvin rullaavat, niitä on helppoa ja vaivatonta työntää.
+ Etupyörät saa lukkoon, mikä helpottaa vähän hankalammassa maastossa.
+ Kaupunkikäytössä taas kääntyvät etupyörät ovat ihan must, minulla olisi hankaluuksia päästä jopa meidän talon ulko-ovesta ilman tätä ominaisuutta. Joten kaupunkikäyttöön tämä malli on osoittautunut todella käteväksi.
+ Kapeathan nämä ovat myös, mahtuu kaupoissa melkein kaikista hyllyväleistä (myös vaatekaupoissa, kokeiltu on..).
+ Samoin yllättävän pieniinkin hisseihin olen saanut näiden kanssa ahtauduttua, osittain tuon heittoaisan vuoksi, jolloin pituussuunnastakin saa senttejä pois.

+ Kokoontaittaminen on todella helppoa ja nopeaa, samoin takaisin kasaaminen.
+ Ja tosiaan, vaunut mahtuvat todella pieneen tilaan autossa.
+ Ostimme myös adapterin turvaistuimelle… Jonkun verran on tullut lähdettyä liikkeelle pelkän turvakaukalon ja vaunun rungon kanssa ja se vasta pieni kokonaisuus onkin. Meidän pieneen takakonttiin jää vaikka miten tilaa, vaikka vaunun runko-osan sinne kasaa.
Nykyisin, kun tavaraa on mukana vielä enemmän kuin ennen, tätä ominaisuutta osaa todella arvostaa. Etenkin, kun vielä ei tuntunut auton vaihtaminen ajankohtaiselta noin muuten.

Entäpä mistä en?
+/- Väri oli sitten vähän kaksipiippuinen juttu. Tykkäsin tästä värimaailmasta, mutta nyt käytössä on huomannut, että osumaa se on toki ottanut. Etenkin hoitolaukku alkaa näyttää aika ronskilta, se kun on tuota samaa vaaleaa kuviointia ja milloin missäkin lattialla säilytetty…

- Ehkä isoin miinus tulee käsijarrusta, joka lopetti toimintansa ihan parin kuukauden jälkeen! Se on harmittanut. Epäilen, että se johtuu runsaasta kokoontaittelusta - olisiko siinä rytäkässä joskus joku piuha vääntynyt? Täytyisi saada joskus aikaiseksi etsiä paikka, joka näitä huoltaisi. Täällä päin ei vaan vauvaliikkeissä myydä Teutoniaa, niin se on jäänyt.

+/- Tavaratila riittää mukavasti yhteen kauppakassiin, mutta toinen tuottaa sitten jo ongelmia - se ei nimittäin ole kovin korkea. Toisaalta saimme taannoisella Tukholman reissulla ängettyä vaunujen tavaratilaan kaksi hulppeaa kassia, että ei se ihan pieni ole. Jos on näin pienet ja sirot vaunut, niin toki tavaratilasta joutuu vähän tinkiä. Sanoisin, että se on kuitenkin ihan kohtuullinen vaunujen kokoon nähden.

Tulisiko mieleen kysyttävää? Entä onko siellä kellään samaa / jotain muuta vaunua samalta merkiltä? Oletteko olleet tyytyväisiä?

Laura

Olen tavannut ihmisiä, jotka jokseenkin säännöllisen epäsäännöllisesti kärsivät vauvakuumeesta suunnilleen täysi-ikäisyyden tietämiltä saakka.

Sellaisia, jotka rakastavat pieniä, pyöreitä poskia ja huokaisevat innosta ja onnesta aina, kun näkevät jossain vauvan.

Minä en luonnollisestikaan kuulu heihin.

Tapasin kesällä pitkästä aikaa entistä kämppäkaveriani. Hän sanoi olevansa aika hämmästynyt, että olen tähän ikään mennessä saanut muksun aikaiseksi. Olin jo unohtanut kaksikymppisen itseni, joka julisti, että JOS nyt ikinä edes lapsia haluan niin ei vielä piiiitkään aikaan.

Pääni alkoi oikeastaan pehmentyä oltuani pari vuotta naimisissa. On se vaan jännä, mitä turvallinen, rakastava aviomies voi tässä saada aikaan. Kaksvitoseksi asti maltoin, vain ja ainoastaan sen vuoksi että koulut olivat kesken, odottaa sitä päivää että saa jättää ehkäisyn pois. Jos mies ei olisi välissä puhunut järkeä, niin olisi saattanut jäädä jo aiemmin. Ja kun heti ei alkanutkaan tapahtua, niin kyllä harmitti.

Vaan hyvä näin, koska nyt meillä on Mini ja hän on niin ihana tyyppi, että kannatti odottaa. :)

En silti koe koskaan juuri kärsineeni vauvakuumeesta. Lapsikuume - joo, sen voin myöntää. Olen aina tykännyt lapsista. Sellaisista, jotka puhuvat hassuja, kysyvät tyhmiä ja touhuavat polvet ruvella mitä hulluimpia asioita. Sisarusten lasten kohdalla olen jo oivaltanut sen, miten tärkeitä pienistä voi tulla. Varmaan jo teini-ikäisenä mietin, että jos siskonpoika voi olla näin rakas, niin mites sitten oma?

Mutta ne vauvat…

Minulla oli ennen Miniä jopa sellainen hassu pelko - entäs jos se oma vauva onkin sellainen kuin mitä ne yleensä ovat? Sellainen lihava, kuolaava, itkevä vauva? En ole koskaan juuri perustanut nimenomaan vauvoista. Vauvassa on jotain älyttömän pelottavaa - se on arvaamaton, saattaa huutaa koska tahansa mistä syystä tahansa. Ja jotenkin samalla niin särkyvä, niin hauras, ettei uskalla edes pidellä. Minulta on mennyt melko lailla ohi ne suloiset, pyöreät posket ja mitä näitä fraaseja nyt on… Vauva on vain elämänmuotona tuntunut niin kovin vieraalta, että ihan aidosti vähän jännitin, mitä siitä omastani ajattelen. Tulisi nyt edes käyttöohjeet mukana, mutta ei.

Luonnollisesti hermoilin ihan turhaan.

Olihan se ryppyinen ja laiha ja kummallinen - mutta samalla omakseen tunnisti. Alkuun ehkä vähän myös pelottava ennen kuin opimme tuntemaan toisemme.

Mutta hitsi kun se oli söpö. Ja nätti. Ja söpö. Että onko tämä nyt vaan niitä äidin vaaleanpunaisia laseja, vai onko ne vauvat sittenkin ihan kauniita? Tai vaikkei kaikki, niin kuitenkin tämä oma?

Siitä se rakkaustarina sitten lähti - ja sittemmin olen kyllä jaksanut ihastella suloista vauvaani ihan riittämiin. Ja yllättäen löytänyt sitä samaa suloisuutta myös tutuista vauvoista. Ne pyöreät posket ja mitä näitä fraaseja nyt on - no, ne ovat alkaneet aueta oman lapsen saamisen myötä ihan uudella tavalla.

Ja jos minun pitäisi nyt määritellä adjektiivi täydellinen niin se saattaisi hyvinkin olla vaikkapa vastasyntyneen pikkuiset varpaat.

Vai mitä?

(Ja pliis kertokaa joku etten ole ainoa kroonisesti about vauvakuumeeton naishenkilö?)

Laura

Jäätävä tämä postaustahti tällä viikolla. Eihän tällaista ole nähty miesmuistiin!
Nähtävästi blogin pieni suunnanmuutos on ihan uudella tavalla nostanut intoa tähän hommaan.
No, joka tapauksessa, minun piti jo alkuviikosta päivittää mimmin kuukausikuulumisia, mutta se jäi. Eipä ne neuvolat juuri koskaan satu juuri siihen kahdeksanteen päivään ja jotenkin Minin kuulumisiin olisi melko olennaista sisällyttää se kasvukin…

8 kuukautta tuli tällä viikolla mittariin ja sehän tarkoittaa, että kaksi kolmannesta vauvavuodesta on jo lusittu. Meidän vauvasta on siis tulossa kovaa vauhtia taapero - etenkin jos nämä kuukaudet jatkavat tätä tahtia vaihtumista.

Samalla huomaan, että Minin persoona tulee koko ajan vain selvemmin esiin. Muistan, kun yksi ystäväni esikoisestaan puhuessaan käytti tuota otsikon ilmaisua ensimmäisen kerran. Silloin tuntui hassulta, että joku puhuu niin silloin vielä varsin pienestä lapsesta. Enää ei, ymmärrän ihan täysin. Koska niin vaan on hyvä tyyppi tämä minunkin tyttö! Osaa jo pussailla äitiä pyydettäessä ja välillä myös vauvakavereita, yleensä pyytämättä. ;)
Neiti riekkuu, heiluu, hassuttelee ja nauraa, ihan vaan hassuttelun ilosta. Ihan käsittämätön tunne, kun alkaa ymmärtää, että tämä vauva jo tajuaa yllättävän paljon ympäröivästä maailmasta ja meidän suhde muuttuu koko ajan sen myötä. Voidaan leikkiä vastavuoroisia leikkejä. Minä kierin, sinä kierit, onpas hauskaa. Ja sitten nauretaan yhdessä. Parhautta! Minun tyttö!

No, sitten niihin yksityiskohtiin.
Jossain kohtaa turhankin hoikkanen neiti on nyt ilmeisesti alkanut löytää sitä omaa kasvukäyräänsä. Pituus menee hieman yli, paino hieman ali keskiarvojen. Mittoja oli nyt n 71 cm ja 7,7 kg. Painoakin oli tullut tosi kivasti tässä parin kuukauden aikana - äiti on tyytyväinen kehitykseen, kun välillä tuli jopa ressattua asiaa. Vaatekoko on tosi pitkään ollut 68-74, ja lisäksi joitakin isoimpia 62:sia vielä menee päälle. Siirryimme itse asiassa marraskuussa kokonaan kertakäyttövaippoihin, kun minun käsi-ihottumani äityi niin pahaksi. Se on onneksi auttanut ja nyt käteni ovat huomattavasti paremmassa kunnossa :) Tämä siirtymä on vaikuttanut siis siihen, että samat vaatteet mahtuu vieläkin - se kestovaippa nyt vaan otti aika paljon tilaa bodeissa.

Kuukauden verran meillä on nyt ryömitty ja se on kyllä lisännyt ruokahalua ihan selvästi. Jossain vaiheessa kapinoin neuvolan viittä ruokailukertaa vastaan, kun ajatuskin tuntui mahdottomalta… Sitten kuulin neuvolatädiltä, että kolmekin riittää, suositukset ovat muuttuneet. Siis ihan hyvä, etten silloin väkisin edes yrittänyt vaan luotin lapsen tuntemuksiin.
Liikkeelle lähtö sen sitten teki ja nykyisin ei kyllä ole mitään ongelmaa kiskaista sapuskaa ihan hyviä määriä viittä kertaa päivässä. Imetystä olen jatkanut ohessa ihan lapsentahtisesti, tarjoan joka ruokailun jälkeen ja sitten ruokailujen välilläkin niin kuin neiti tahtoo. Monesti myös ennen päiväunia haluaa tissille ja pitkästä aikaa on välillä jopa siihen nukahtanut! Niin vaan on tuo tutkimusmatkailu väsyttävää puuhaa.

Ruokahalu on ollut koko ajan todella hyvä. Mistään ruoasta ei ole kieltäytynyt, kaikki maistuu ja sopii. Flunssaisena ja tukkoisena kelpaa lähinnä ämma ja pienet määrät kaupan vesipitoisia, hienojakoisia soseita. Terveenä syö myös äidin väsäämiä karkeampia versioita.
Sormiruokaan on alkanut löytyä kiinnostus - alkuun kun sillä lähinnä pyyhittiin pöytiä. Nyt kun kaikki pölypalleroita ja äidin korvakoruja (!) myöten menee näppäristä sormista suuhun, niin myös sormiruokailu on alkanut sujua paremmin. Joskin myönnän olevani ajoittain tässä vähän laiska, etenkin kun soseilu nyt vaan on huomattavasti siistimpää hommaa… Yritän tässä tsempata ja jos ei muuta, niin annan edes vähän avokadoa tai banaania 'jälkkäriksi', että saa jotain itsekin syödä.
Pinsettiote siis tosiaan löytyy aika tarkkanakin jo, kun muun muassa korvakorujani suoraan korvanlehdestä on suuhunsa pistellyt (onneksi tajusin ennen kuin ehti nielaista).

Kaikenlaisia sanoja tulee, tosin pidän niitä edelleen jokelluksena. Minä tarvitsen varmaan kirjallisena sen ensimmäisen sanan, että uskon…
Siis kyllä eilenkin tyttö katsoi sohvalla istuvaa miestäni ja sanoi 'isi', mutten silti ole varma oliko se kuinka tarkoituksellista. Tietenkin aina 'vahvistan' hänelle noita vahinkoja ('Niin, siinä on isi! Sano isi!'), mille hän lähinnä nauraa hersyvästi, mutta täytyy vain uskoa että jossain kohtaa se on sitten jo ihan tarkoituskin sanoa. Onhan tämä sitä 'äiti'-sanaa tai vastaavaa jokeltanut jo monta kuukautta, niin en varmaan enää osaa ottaa sitäkään todesta… Viimeksi kun olin systerillä kylässä hänkin kyllä sanoi, että 'se katsoi sua ja sanoi ihan selvästi että äiti', mutta en tiedä. Mistä sen oikein tietää?!
Itse olen sanonut ensimmäiset sanani ('täti', ja osoittanut sormella kohdetta) saman ikäisenä kuin Mini on nyt, joten mahdotonta se ei lie ole, mutta olen silti vielä skeptinen.
Lienee joka tapauksessa ilmiselvää, että odotan innolla sitä, kun neiti alkaa höpöttää! Kävely saa minun puolestani tulla vaikka miten perässä, onpahan helpompi vahdittava kun ei vielä kovin vakuuttavasti yritä pystyyn.

Äiti tykkää leopardikuoseista…

Mitenkäs siellä? Kiinnostaisi tietää kuinka Minin ikätovereilla menee? :)

Laura
P.S. Mitä pidätte muutoksista blogin ulkoasuun?

Helmi tämä blogi.

Pyörät lähti pyörimään erään blogipostauksen jälkeen ja nyt ollaan siinä pisteessä, että…

Suurehko pahvilaatikko odottelee hakijaansa.
Vaunut lähtevät Saksaan saakka takuukorjaukseen käsijarrun osalta.. Lämmin kiitos teille vinkeistä asian suhteen, sainpa vielä takuuajan puitteissa asian hoidettua!

Ja minä lähden tänään ostamaan matkarattaita, aargh! Olisi tosiaan varmaan jossain kohtaa tullut kuitenkin tuo matkarattaiden osto eteen, mutta että nyt. Kaiken jouluhässäkän ja muun kiireen keskelle. Näin niin kuin parin päivän varoajalla, ilman että olisin ehtinyt juuri katsella ja vertailla. Onneksi on asiantuntevia myyjiä kaupoissa (ja mammakavereita, joilta kysellä vinkkejä!), olen nimittäin käynyt katselemassa ja luulen jo tietäväni mitkä otan.

Täällä on tosiaan jo vähän pakkailtu joulu- ja muita reissuja varten.
Laulettu, soitettu ja kuunneltu joululauluja. Fiilistelty meidän kuusta ja vauvan ensimmäistä tulevaa joulua. Saatu aivan ihania joulukortteja! Ai miten niin olen jouluihminen? Erityisesti tänä vuonna kyllä olen, oman lapsen ensimmäinen joulu jotenkin herkistää mielen… :)

Jokos siellä kohta päästään joululomille?

Laura

Treenimotivaatio hukassa? Koskahan jaksaisi raahautua kuntosalille?
I feel you.
Aikaa ravata salilla ei vain ole niin kuin ennen, eikä kävelylenkit nyt vaan aja asiaa samalla tavalla kuin kunnon salitreeni tai ohjattu jumppa.

Treeniblogeissa on joskus tullut vastaan nimi Kayla Itsines. Kävin hänen sivuillaan (KLIK!) ja tilasin sähköpostiin seitsemän päivän ilmaisen treenipaketin. Jos joskus saisi aikaiseksi edes kotijumppailla!
Näitä sitten vastapainoksi sille kaikelle kinkun ja suklaan syönnille Jouluna. Rröyh!
Tai uuden vuoden lupausten jälkeen…

Toinen vinkki, nipistelijöiden äideille.
Meillä nimittäin on yksi pieni nipistelijä, ihan siihen pisteeseen että äidin rintamus ja käsivarret ovat olleet jonkin aikaa pienillä mustelmilla…

Ostakaa imetyskoru. Vaikkette imettäisikään, koska toimii myös kun vauva on sylissä tai kantoliinassa. Loppuu samalla se tukan nyhtäminen ja korvakorujen räplääminen.
Oman imetyskoruni hankin Vauvauvasta, jossa kävin hoitamassa vaunujeni korjausasiaa tässä männäviikolla. Olisiko maksanut viitisentoista euroa.

Huomatkaa ylivalotus ja leivänmurut (otin kuvat ilta-aikaan kirkasvalolampun turvin ja huonosti pyyhityllä pöydällä!).

Tämä koru on muistaakseni silikonia ja sitä sai parissa eri värissä sekä valkoisena ja mustana. Mini jäystää tätä ihan onnessaan aina, kun tilaisuus tulee. Välillä vaihtaa sujuvasti tissin tähän, kun pahin jano on tyydytetty. :D

Kuka sanoo hep ja hyödyntää vinkkejäni?

Laura

Käytiin isin työmatkan merkeissä taas etelänaapurissa.
Vasta toinen kerta Minin elämän aikana - meidän reissuvauva! Siitä puheen ollen, jokohan sitä alkaisi suunnitella keväälle pidempääkin reissua. Lomaviikot on jo toivottu ja matkarattaatkin tuli ostettua…
Ehkäpä, ehkäpä…

Sokos hotel 21. kerros ja näkymä yli kaupungin - ihan jees, vai mitä?

Tallinnan vanhan kaupungin joulutori oli jotain ihan käsittämättömän tunnelmallista! Tuli ihan sellainen ajatus, että tänne on päästävä joulun alla toistekin. Pimeässä otetut iPhone - kuvat eivät luonnollisesti tee oikeutta tunnelmalle, mutta … käykää joskus! Ihana!

Viluista turistia lämmitti kuuma cappuccino ja maistiaispalat juustokakkua.

Isin työpäivän aamuna käytiin koko porukka aamupalalla. Aamupäivä hengattiin hotellilla, Mini nukkui päiväunia ja minä touhusin omiani. Iltapäivä meni keskustassa pyöriessä, lähinnä syömässä ja kahvilla - mitään muuta en tällä kertaa ostanut. Harmi, kun tuli hankittua joululahjat jo etukäteen, koska olisihan tuolla torillakin ollut kaikenlaista houkuttelevaa.

Isoin kriisi matkalla taisi olla se, että lempikahvilani Bonaparte Bistroo oli lopettanut macaronsien valmistuksen!! Tai ainakaan niitä ei nyt ollut tarjolla - nyyh! Pikku matkustaja oli yhtä hyväntuulinen kuin aina muutenkin, olen jo kauan sitten lakannut stressaamasta tätä neitiä matkakaverina. Päiväunien kanssa pelaamalla ja ajoittamalla säästyy paljolta.

Kröhm, tuo viimeinen kuva. Oli ajatuksena vähän elää siistimmin tuon ruokavalion suhteen, kun jouluna kuitenkin lähtee herkuttelu lapasesta, mutta .. mikä siinä on että reissun päällä tekee aina huonoja valintoja?? Haha!

Kuvissa vilahtelee myös meidän uudet matkarattaat. Vaihtoehtoina oli loppumetreillä lopulta Britaxin yksi malli ja sitten tuo Mountain Buggy Nano, johon päädyttiin. Voin kirjoitella siitä jotain pohdintaa, jos kiinnostusta löytyy. Siispä kysyn, että kiinnostaako? Toivokaa!

Tuon työreissun jälkeen miehelläkin alkoi kaivattu joululoma.
Tänä viikonloppuna on sitten ahkeroitu, pesty pyykkivuorta ja siivottu kotia vähän pidemmällä kaavalla pitkästä aikaa.

Mitäs teille? Joko olette päässeet lomalle, vai vieläkö pitäisi paahtaa ennen pyhiä?

Laura

Pieces of Miracles - Essi heitti bloggaajia haasteella, jonka nyt innostuin toteuttamaan. Kuvitukseksi heitin sekalaista sälää takavuosilta ja joitakin joulukuun istangramiin (@laapala) päätyneitä otoksia. Muutaman kysymyksen ja vastauksen siivittämänä me käymme joulun viettohon…

Parasta joulussa?
Perhejuhla, joka katkaisee pimeimmän ajan ja antaa motivaatiota syksystä selviämiseen!

Joulumusiikkisi?
Rrrakastan klassikoita, esim Frank Sinatran 'White Christmas'ja muut tulkinnat.

Tykkäätkö katsoa jouluelokuvia? Millaisia?
Aaton perinne on toki katsoa Lumiukko ja joululeffoista tykkään myös Yksin kotona - leffoista, joista vaan ne ykkönen ja kakkonen 'lasketaan' tähän.

Jouluherkkusi?
SUKLAA!

Mitä pitää ehdottomasti olla jouluaterialla?
Kinkkua, sinappia ja perunalaatikkoa, muusta voi tinkiä…

Koska joulukoristeet pääsevät kotiasi koristamaan?
Tänä vuonna taisivat päästä jo marraskuun loppupuolella.

Joulu kotona vai jossain muualla?
Vielä toistaiseksi ollaan vietetty joulut muualla.

Itsetehdyt vai valmiina ostetut lahjat?
Viime vuonna ehdin hyvin neuloa kun podin työpäivien jälkeen selkääni sohvannurkassa (raskausvaivat osa x), joten aika paljon tuli harrastettua itsetehtyä. Tänä vuonna ei niinkään ;)

Jouluvalot pimeyttä valaisemaan?
Toki.

Joulu perheen kesken vai isommassa porukassa?
Aatto perheen kesken, joulupäivän paras perinne taas on miehen ihanien serkkujen kyläily. Sitten on muuten tupa täynnä.

Viimevuoden JOULUPALLO :)

Onko joululahjatoiveita?
Itselle ei, mutta tuolle Minille keksin kyllä monta.

Paras saamasi joululahja?
Sepä tuli jo etukäteen. Kuulimme, että uuteen kotiin muuttanut koiramme on sopeutunut aivan erinomaisesti. Ne ongelmat, jotka meidän luona eivät kuukausien kuluessa ja koulutuksen avulla lähteneet korjautumaan kunnolla (tai jos tapahtui jossain edistystä, niin uusi ongelma tuli tilalle, heh…) ovat muutamassa viikossa kadonneet jäljettömiin… Ihan ihmeellistä. Ja samalla vahvistaa sitä ajatusta, että tehtiin oikea päätös, niin vaikea kuin se olikin.
Lahjaksi saatiin myös joulu koko porukan kesken, hauva tuli meille hoitoon pyhien yli kun uusi perheensä reissaa Euroopassa!

Kuvaile unelmiesi joulu?
Perhe yhdessä, terveenä ja hyvinvoivana. Hyvää ruokaa, suklaata ja mukavaa yhdessäoloa. Eipä sitä kai muuta.

Pitkästä aikaa tänään hauvelssonin kanssa lenkillä!

Ärsyttävin joululaulu?
Katri Helenan Joulumaa.

Mitä jouluvalmisteluja olet tehnyt tälle vuodelle?
Siivoillut, ostanut lahjoja. Valmiiseen pöytään kun taas mennään, niin oma osuus on ollut aika vaatimaton.

Paras joulujuoma?
Oon vähän tylsä juomien suhteen, vesi ja maitokahvi maistuu ympäri vuoden, mutta kaikki muu varsin nihkeästi.

Hissiselfie!

Kuusi? Oikea? Muovinen?
Yes please! Oikea olisi ihanteellisin, mutta muovinenkin kelpaa.

Käykö teillä Joulupukki?
Katsotaan…

Paras joulumuistosi lapsuudesta?
Lapsuudesta ne muistot on jotenkin aika hämäriä. Pelkäsin joulupukkia enkä tykännyt, kun sille piti sanoa oma nimi (joka oli mielestäni niin ruma! :D)
Viime vuosilta on jäänyt mieleen joulu 2011, kun tulimme melkein kolmen kuukauden maailmanympärysreissulta takaisin Suomeen jouluksi. Sinä vuonna vaari joutui joulun alla sairaalaan ja saatiin mummini meille pyhiksi.
Se siis oli kahdestakin syystä jokseenkin erityinen joulu - neljässä polvessa juhlittu, maailmalta paluun jälkimeiningeissä, Suomi-onnea ilmassa.

Aaton pukeutuminen, hienostellen vai hölläillen?
Aattoillaksi jotain siistiä päälle, mutta muuten aika lailla hölläillen.

Lempilaatikko?
Imelletty perunalaatikko, äitini tekemänä leivinuunissa. Mums!

Paras joulusuklaa?
En ole kovin valikoiva, melkein kaikki uppoaa :D

Tortut vai piparit?
Tämä on helppo - piparit!

Hyvää ja rauhallista Joulua kaikille blogini lukijoille!

Laura

Dandesign voittaja!

Tissit esiin!

BRING IT ON!

Asusteet.

Aviossa.

Reissulla.

Onko pakko?

Mini.

Paussi.

Kriiseilyä

Sana(n) vapaudesta.

Kaunis lapsi.

Prioriteeteista.

Teutonia BeYou

Vauvakuume?

Hyvä tyyppi.

Kiitos.

Pari vinkkiä.

Reissulla.

Jouluhaaste 2014