Pikkupotilas.

Meidän viime viikko oli melkoista tunteiden vuoristorataa.
Vauvan kanssa tehtiin sairaalareissu ja sain taas maistaa tätä toista puolta äitiydestä - kuristavaa huolta ja unettomia öitä.

instagram: laapala

Näissä hormoneissa ja tällä univelalla vielä tuntuu tulevan kymmenen potensseissa kaikki tunteet. Eilen illalla olikin sellainen olo, että olen ihan lopussa, sekä henkisesti että fyysisesti. Lisänä oma riittämättömyys. Mini on taas saanut aivan liian vähän olla äitin kanssa, joka sairaalasta kotiuduttuakin on yrittänyt vähän lyhentää kerättyjä univelkoja.
Onneksi meillä on niin loistava tukiverkko ja oma äitini säntäsi viikonloppuna avuksi, kun me vielä olimme vauvan kanssa sairaalalla.

Pienen miehen vointi on onneksi ollut koko ajan hyvä ja tulehdusarvot matalat. Lyhyesti, löysin häneltä viime viikolla pienen patin, joka sitten kehittyi paiseeksi. Lastenosastolla olimme pari päivää ja senkin jälkeen kävimme suonensisäisillä antibiooteilla kotoa käsin. Tänä aamuna oli lääkärin kliininen kontrolli ja saatiin lupa siirtyä suun kautta lääkkeille, mikä tietenkin on iso helpotus jo käytännön tasolla. Lisäksi vaivana on flunssa, joka toivon mukaan on vaan tuo siskolta saatu eikä mikään osastolta napattu superpöpö. Näin pienellä vaan lenssukin on hankala vaiva, unia tuntuu haittaavan eniten, syömistä ei niinkään onneksi.

Luonnollisesti blogin päivittäminen on ollut ehkä viimeisenä mielessä, siitä hiljaisuus.
Me yritämme pikkuhiljaa päästä takaisin kiinni normaaliin arkeen. Mitä se sitten onkaan - eipä sitä normaalia olla vielä juuri ehditty elää ollenkaan, mutta jospa se tästä...

Laura