Pitkän koulutusputken pian koittava päättyminen on tässä viime aikoina vihdoin iskeytynyt tajuntaani. Kuudesta vuodesta on jäljellä alle kuusi viikkoa...
Loppusyksy oli todella intensiivinen koulun puolesta, joten en oikeastaan siinä ehtinyt liikoja miettiä tulevaisuutta - aika ja ajatukset pyörivät lähinnä viimeisten tenttien ja opiskeltavien asioiden ympärillä. Luonnollisesti.
Sitten koitti se joulukuun viikko, jonka maanantain saldosta sneak peek tässä.
![]()
Kliinisten taitojen laboratorio ja varsin mielenkiintoiset kuvaussessiot... Tässä yksi testiotos.
Meillä on perinteenä, että valmistuva kurssi tekee kronikan, joka sitten tulee jakoon alempikurssilaisillekin. Siihen kootaan jokaisesta ryhmästä ryhmäkuva sekä jokaisen opiskelijan yksittäiskuva saatetekstein.
Lienee turha tarkentaa, että tuotos on... hupipainotteinen. Ja ainakaan meidän ryhmän kuvat eivät ole asiallisuudella pilattuja - ellei sitten kauluspaitoja oteta lukuun.
Samainen viikko tuli perjantaihin, viimeiseen suulliseen tenttiin ja viimeiseen ryhmätyöhön. Sattuipa vielä, että yksi niistä ihanan benigneistä neurokirurgeista piti sen viimeisen ryhmätyön, joten meidän hersyvän levoton tunnelmamme ei suotta pilaantunut.
Vaikka mainittakoon, että kuuden hengen Girl Power-ryhmämme on yleensä sulattanut jähmeimmätkin sydämet, pelättyä neuron professoria myöten.
Totta puhuen tämä syksy on ollut yksi kivoimpia opiskelusyksyjä.
Hassua sanoa näin, kun ennakko-odotukseni olivat jotain aivan muuta. Jännitti hypätä alemmalle kurssille, josta en tuntenut juuri ketään. Entä jos porukka on todella klikkiytynyttä ja jään ulkopuolelle? Millainen tuleva ryhmäni on? Motivaatio opiskelua kohtaan ei päätä huimannut, välivuoden aikana ehti jo tottua työelämän tiettyihin etuihin... kuten vapaa-aikaan, jota ei tarvitse uhrata lääketieteelle.
Kaikki kävikin paremmin kuin hyvin.
Lukuvuoden aluksi vaihdoin piskuiseen tyttöryhmään - ja sain ihan parhaan ryhmän. Koskaan. Samaa ovat sanoneet muutkin meistä. Syyskauden päätöshalit olivat haikeat, ja kuitenkin iloitsimme siitä, että vielä keväällä saamme kuukauden verran verestellä tällä porukalla.
Verestys-jakson, eli kuusiviikkosen kertauksen jälkeistä aikaa en uskalla vielä edes ajatella.
Tiedossa on monta elämänmuutosta, joista isoin varmasti on muutto uuteen kaupunkiin. Tampere on ollut kotikaupunkini seitsemän hienon vuoden ajan, mutta tulevaisuudesta ainakin kaksi vuotta kuluu Keski-Suomen Jyväskylässä. Samalla alkaa myös työelämä ja siihen totuttelu. Täytyisi osata suunnitella ja valita oma urapolkunsa, minne töihin ja mihin erikoistua.
Ensimmäiset kaksi vuotta kuluu kuitenkin tehdessä yleislääketieteen erityiskoulutusta (YEK) ja jospa sen aikana se oma erikoisalakin alkaisi hahmottua.
Sitä ennen onneksi on vielä monta hauskaa juttua - eikä vähimpänä niistä valmistujaiset! Vasta hetki sitten postailin teille kurssikavereideni valmistujaisista... Ja pian ovatkin jo vuorossa omani.
Lookki luultavammin on sama kuin viime maaliskuussa.
![]()
![]()
Odottavaisin mielin viimeisiin tammikuisiin koulupäiviin ja toiveikkaana tulevaisuuden suhteen.
Ihan hyvä näin, vai mitä?
Laapa
Loppusyksy oli todella intensiivinen koulun puolesta, joten en oikeastaan siinä ehtinyt liikoja miettiä tulevaisuutta - aika ja ajatukset pyörivät lähinnä viimeisten tenttien ja opiskeltavien asioiden ympärillä. Luonnollisesti.
Sitten koitti se joulukuun viikko, jonka maanantain saldosta sneak peek tässä.
Meillä on perinteenä, että valmistuva kurssi tekee kronikan, joka sitten tulee jakoon alempikurssilaisillekin. Siihen kootaan jokaisesta ryhmästä ryhmäkuva sekä jokaisen opiskelijan yksittäiskuva saatetekstein.
Lienee turha tarkentaa, että tuotos on... hupipainotteinen. Ja ainakaan meidän ryhmän kuvat eivät ole asiallisuudella pilattuja - ellei sitten kauluspaitoja oteta lukuun.
Samainen viikko tuli perjantaihin, viimeiseen suulliseen tenttiin ja viimeiseen ryhmätyöhön. Sattuipa vielä, että yksi niistä ihanan benigneistä neurokirurgeista piti sen viimeisen ryhmätyön, joten meidän hersyvän levoton tunnelmamme ei suotta pilaantunut.
Vaikka mainittakoon, että kuuden hengen Girl Power-ryhmämme on yleensä sulattanut jähmeimmätkin sydämet, pelättyä neuron professoria myöten.
Totta puhuen tämä syksy on ollut yksi kivoimpia opiskelusyksyjä.
Hassua sanoa näin, kun ennakko-odotukseni olivat jotain aivan muuta. Jännitti hypätä alemmalle kurssille, josta en tuntenut juuri ketään. Entä jos porukka on todella klikkiytynyttä ja jään ulkopuolelle? Millainen tuleva ryhmäni on? Motivaatio opiskelua kohtaan ei päätä huimannut, välivuoden aikana ehti jo tottua työelämän tiettyihin etuihin... kuten vapaa-aikaan, jota ei tarvitse uhrata lääketieteelle.
Kaikki kävikin paremmin kuin hyvin.
Lukuvuoden aluksi vaihdoin piskuiseen tyttöryhmään - ja sain ihan parhaan ryhmän. Koskaan. Samaa ovat sanoneet muutkin meistä. Syyskauden päätöshalit olivat haikeat, ja kuitenkin iloitsimme siitä, että vielä keväällä saamme kuukauden verran verestellä tällä porukalla.
Verestys-jakson, eli kuusiviikkosen kertauksen jälkeistä aikaa en uskalla vielä edes ajatella.
Tiedossa on monta elämänmuutosta, joista isoin varmasti on muutto uuteen kaupunkiin. Tampere on ollut kotikaupunkini seitsemän hienon vuoden ajan, mutta tulevaisuudesta ainakin kaksi vuotta kuluu Keski-Suomen Jyväskylässä. Samalla alkaa myös työelämä ja siihen totuttelu. Täytyisi osata suunnitella ja valita oma urapolkunsa, minne töihin ja mihin erikoistua.
Ensimmäiset kaksi vuotta kuluu kuitenkin tehdessä yleislääketieteen erityiskoulutusta (YEK) ja jospa sen aikana se oma erikoisalakin alkaisi hahmottua.
Sitä ennen onneksi on vielä monta hauskaa juttua - eikä vähimpänä niistä valmistujaiset! Vasta hetki sitten postailin teille kurssikavereideni valmistujaisista... Ja pian ovatkin jo vuorossa omani.
Lookki luultavammin on sama kuin viime maaliskuussa.
Ihan hyvä näin, vai mitä?
Laapa