Päivä kerrallaan.

Muistan joskus parikymppisenä ajatelleeni ehkä jopa säälien niitä ihmisiä, jotka elivät tavallista perhearkea tiukkoine rutiineineen. Siinä vaiheessa elettiin miehen kanssa kahdestaan, käytettiin kaikki ylimääräinen vapaa-aika ja raha matkusteluun, uusiin harrastuksiin ja kokemuksiin.
Oli kivaa olla nuori ja seikkailla.

Sitä sitten ihmettelin tässä yksi kaunis päivä, että miten ihmeessä olen nyt itse istahtamassa tukevasti keski-ikäiseen arkeen, jossa ajetaan farmarilla omakotitalon, töiden, päiväkodin ja kaupan väliä.

Ja perskule, kun vielä nautinkin siitä. Arjesta rutiineineen siis.


En tiedä onko se vaikuttanut, että olen saanut elää myös muunlaista, eri lailla vapaata elämää. Että on jossain määrin ihanaa asettua rutiineihin.

Ja ehkä sekin on yllättänyt, miten paljon lasta voi rakastaa. Että hänen hyvinvointinsa eteen tahtookin pitää kiinni arjen rutiineista, oli arki tai pyhä. Koska sillon, kun lapseni syö ja nukkuu ja voi hyvin, on minullakin parempi olla. Eikä meillä pilkuntarkasti noudateta ruoka- ja uniaikoja vapaa-ajalla, ja joustavan, perustyytyväisen lapsen kanssa pystyykin vähän säätämään tilanteen mukaan. Kuitenkin jokainen päivä on rakenteeltaan varsin samanlainen. Eli aika arkinen.




Minä avoimesti nautin meidän arkipäivistä. Juurikin niistä aikataulutetuista päivistä, joissa mennään puolijuoksua ja vaan haaveillaan siitä, että saisi hetken istahtaa alas ja lukea vaikkapa lehteä rauhassa.

Ehkä siksi, että tiedostan, että Mini on näin pieni vain kerran. Ja olen aivan varma, että tulen vielä kaipaamaan näitä aikoja, kun lapseni on ruusuposkisen pörröpäinen ja pelottavan viaton. Ja niin suuresti äitiä tarvitseva, ettei välillä kukaan muu kelpaa.


Eihän kukaan voi tietää, mitä tulevaisuus tuo. Tärkeää on se, että nyt on kaikki hyvin ja ymmärrän olla siitä kiitollinen. Melkein hävettää ajatella, miten hyvin meillä on asiat - tässä maailmantilanteessa varsinkin. Surettaa myös omassa maassa tapahtuvat asiat. Että hyvinvointi voi aiheuttaa täydellistä ymmärryksen ja myötätunnon puutetta niitä kohtaan, joiden koko elämä on murentunut palasiksi sodan jaloissa. Tai että ainoana ratkaisuna velkaantumiseen on heikentää niiden asemaa, jotka jo valmiiksi ovat tiukoilla.

Sivujuonteena vain.

On jokseenkin inhimillistä pohtia menneisyyttä ja sen onnistumisia ja virheitä, tai suunnata katsetta tulevaisuuteen joko odottavin tai huolestunein mielin. Olennaista on kuitenkin vain tämä päivä ja hetki. Ja jos sen saa elää jokseenkin onnellisena - se on vaan aika paljon se.


Otin kuvia meidän tulevan kodin viereisestä rannasta kauniina, sumuisena aamuna, kun lähdimme Minin kanssa katsomaan, mitä isi ja pappa olivat saaneet raksalla aikaan.
En vaan pääse yli siitä kaksijakoisesta tunteesta, että vaikka arkemme on jatkuvasti aivan liian työntäyteistä etenkin tämän rakentamisen myötä, niin olen ihan mielettömän onnellinen siitä, missä saamme olla juuri nyt.

Kiitollisin mielin tähän sunnuntain lepopäivään. 
Voimia itse kullekin tulevaan viikkoon!

Laura