Vauvakuume?

Sellaisia, jotka rakastavat pieniä, pyöreitä poskia ja huokaisevat innosta ja onnesta aina, kun näkevät jossain vauvan.

Minä en luonnollisestikaan kuulu heihin.

Tapasin kesällä pitkästä aikaa entistä kämppäkaveriani. Hän sanoi olevansa aika hämmästynyt, että olen tähän ikään mennessä saanut muksun aikaiseksi. Olin jo unohtanut kaksikymppisen itseni, joka julisti, että JOS nyt ikinä edes lapsia haluan niin ei vielä piiiitkään aikaan.

Pääni alkoi oikeastaan pehmentyä oltuani pari vuotta naimisissa. On se vaan jännä, mitä turvallinen, rakastava aviomies voi tässä saada aikaan. Kaksvitoseksi asti maltoin, vain ja ainoastaan sen vuoksi että koulut olivat kesken, odottaa sitä päivää että saa jättää ehkäisyn pois. Jos mies ei olisi välissä puhunut järkeä, niin olisi saattanut jäädä jo aiemmin. Ja kun heti ei alkanutkaan tapahtua, niin kyllä harmitti.

Vaan hyvä näin, koska nyt meillä on Mini ja hän on niin ihana tyyppi, että kannatti odottaa. :)

En silti koe koskaan juuri kärsineeni vauvakuumeesta. Lapsikuume - joo, sen voin myöntää. Olen aina tykännyt lapsista. Sellaisista, jotka puhuvat hassuja, kysyvät tyhmiä ja touhuavat polvet ruvella mitä hulluimpia asioita. Sisarusten lasten kohdalla olen jo oivaltanut sen, miten tärkeitä pienistä voi tulla. Varmaan jo teini-ikäisenä mietin, että jos siskonpoika voi olla näin rakas, niin mites sitten oma?

Mutta ne vauvat…

Minulla oli ennen Miniä jopa sellainen hassu pelko - entäs jos se oma vauva onkin sellainen kuin mitä ne yleensä ovat? Sellainen lihava, kuolaava, itkevä vauva? En ole koskaan juuri perustanut nimenomaan vauvoista. Vauvassa on jotain älyttömän pelottavaa - se on arvaamaton, saattaa huutaa koska tahansa mistä syystä tahansa. Ja jotenkin samalla niin särkyvä, niin hauras, ettei uskalla edes pidellä. Minulta on mennyt melko lailla ohi ne suloiset, pyöreät posket ja mitä näitä fraaseja nyt on… Vauva on vain elämänmuotona tuntunut niin kovin vieraalta, että ihan aidosti vähän jännitin, mitä siitä omastani ajattelen. Tulisi nyt edes käyttöohjeet mukana, mutta ei.

Luonnollisesti hermoilin ihan turhaan. 

Olihan se ryppyinen ja laiha ja kummallinen - mutta samalla omakseen tunnisti. Alkuun ehkä vähän myös pelottava ennen kuin opimme tuntemaan toisemme. 

Mutta hitsi kun se oli söpö. Ja nätti. Ja söpö. Että onko tämä nyt vaan niitä äidin vaaleanpunaisia laseja, vai onko ne vauvat sittenkin ihan kauniita? Tai vaikkei kaikki, niin kuitenkin tämä oma?

Siitä se rakkaustarina sitten lähti - ja sittemmin olen kyllä jaksanut ihastella suloista vauvaani ihan riittämiin. Ja yllättäen löytänyt sitä samaa suloisuutta myös tutuista vauvoista. Ne pyöreät posket ja mitä näitä fraaseja nyt on - no, ne ovat alkaneet aueta oman lapsen saamisen myötä ihan uudella tavalla.

Ja jos minun pitäisi nyt määritellä adjektiivi täydellinen niin se saattaisi hyvinkin olla vaikkapa vastasyntyneen pikkuiset varpaat.