Ihmisen tunneskaala on hurjan moninainen.
Meillä on valikoimassa tunteita kaikissa mahdollisissa väreissä.
Toiset ovat selkeästi tummanpuhuvia, sellaisia tunteita mitä emme toivo osuvan kohdallemme tai läheisiemme kannettaviksi. Sellaisia, kuten menetys, suru, kateus, viha, katkeruus. Jokainen joutuu tämän kirjon kokemaan, taistelemaan niitä vastaan, joskus häviten ja joskus voittaen. Näihin tunteisiin aika joskus auttaa niitä laimentaen. Toisinaan taas ne jäävät kalvamaan ja syvenevät ajan kanssa suurempiin mittasuhteisiin kuin kukaan haluaisi.
Vähiten niiden kantaja.
Sitten on toki kirkkaampia, kauniimpia tunteita ja sanoja. Rakkaus, ilo, rauha, onnellisuus. Niiden toivomme jatkuvan ja olevan läsnä elämässämme. Toivomme niitä rakkaillemme. Toivotamme niitä toisillemme pitkin vuotta korteissa ja kirjeissä, kun tahdomme muistaa läheisiä huomionosoituksin.
Ikävä puolestaan...
Se on mielestäni hankala tunne. Sitä on vaikea laittaa mihinkään kategoriaan - siinä on jotakin katkeransuloista.
Pahimmillaan ikävä on kalvavaa, näivettävää ja elämänhalun vievää kärsimystä.
Ikävässä on kuitenkin myös toinen puoli.
Se on tunneskaalassamme ehdottoman tarpeellinen.
Miksikö? Jokainen meistä tietää kysymykseen vastauksen.
![]()
Ilman ikävää ei olisi montaa muuta tunnetta.
Joskus ikävä avaa silmät sellaiselle, mitä ei muuten olisi ymmärtänyt kenties koskaan. Koska ikävällä on kohde, joku tai jokin jossain, jota arvostamme tai rakastamme, jonka puuttuminen saa meidät kaipaamaan.
Aina kohde ei ole mitään konkreettista, ei mitään koettua. Joskus tulee ikävä sellaista, jota ei vielä ole kokenut, eikä kenties koskaan voi saada, vaikka haluaisi. Millainen ikävä mahtaa olla ihmisellä, joka vaikkapa kaipaa elämänkumppania, eikä tunnu sellaista löytävän? Tai sillä, joka haaveilee lapsesta eikä voi biologista lasta saada? Silloin jos koska osaa arvostaa jotain, mitä itsellä ei ole.
Ikävä auttaa näkemään asioiden arvon.
![]()
![]()
Minullakin on kokemusta ikävästä.
Olen joskus ollut etäsuhteessa ja kokenut juna-asemien hyvästien haikeuden. Sellainen ikävä on - vaikka toisinaan tuntuukin musertavalta - sellaista katkeransuloista. Odotus ja välimatka saa yhteisen ajan tuntumaan arvokkaalta.
Olen myös surrut ja ikävöinyt sellaista mitä minulla ei ole ollut - kuten vaikka ehjää, yksinkertaista ydinperheen onnea. Ilman monimutkaisuuksia, selittelyjä ja reissuelämää kotien välillä. Se on saanut minut arvostamaan omaa avio-onneani ja elämäni tämänhetkistä tasaisuutta. Joka tosin tasaisuuden osalta pian kokee suuren mullistuksen, epäilemättä. ;) Mullistuksen parempaan ja rikkaampaan suuntaan.
Minulla on ikävä myös sellaista, jota olen menettänyt. On suuri suru tietää, ettei lapseni koskaan tapaa ukkiaan. Vaikka isäni kuolemasta on jo yli viisi vuotta, ja olen surutyöni aika lailla tehnyt hyvin, on aikoja jolloin tunteet palaavat pintaan.
Eikä hän tapaa isovaaria, joka nukkui pois viime kesänä. Se ikävä on vielä tuore - viimeksi, kun kävin katsomassa mummia sairaalassa, jouduin taistelemaan kyyneleiden kanssa. Muistin viimeisen kesän siellä, samassa paikassa, kun vaari oli vielä meidän kanssamme.
Tuli niin ikävä. Ja kuitenkin tähänkin ikävään sekoittui onni siitä, että me tunsimme ja elimme tätä elämää yhdessä. Toiset ihmiset vaan jättävät meihin lähtemättömän jäljen.
Onneksi ikävä voi myös kertoa jotain paljon arkisempaa, tavallisempaa.
Muistuttaa siitä, miten monta hyvää arkista asiaa ei aina ymmärrä arvostaa. Kuten vaikkapa kykyä liikkua, täysin voimin, kivuitta. Miten näin keväällä kaipaankaan sitä tunnetta, kun saa kiskaista lenkkarit jalkaan ja lähteä jolkottelemaan ulkoilmaan seuranani vain ja ainoastaan omat ajatukset. Tilaa hengittää, pohtia, rukoilla. Tai ottaa lenkille ystävä, jonka kanssa jutella, nauraa ja jakaa elämää. Elämäni parhaita terapiaistuntoja on olleet pitkät lenkit, yksin tai yhdessä. En malta odottaa raskaudenjälkeistä aikaa, kun saan taas kroppani (suunnilleen) takaisin - ja pääsen lenkille. Puhumattakaan kaikesta muusta. Joskus varsin arkiset asiat voivat tehdä ihmisen onnelliseksi.
![]()
![]()
Mitä sinä ikävöit tällä hetkellä?
Laapa
// Sometimes it is good to be able to miss someone or something. How else would you know their worth otherwise? I miss a lot of things - my dad and my grandpa for instance, and I regret that they'll never get to meet my child. I also miss more some ordinary things like being able to go for a run by myself or with a friend. Do you miss something right now?
Meillä on valikoimassa tunteita kaikissa mahdollisissa väreissä.
Toiset ovat selkeästi tummanpuhuvia, sellaisia tunteita mitä emme toivo osuvan kohdallemme tai läheisiemme kannettaviksi. Sellaisia, kuten menetys, suru, kateus, viha, katkeruus. Jokainen joutuu tämän kirjon kokemaan, taistelemaan niitä vastaan, joskus häviten ja joskus voittaen. Näihin tunteisiin aika joskus auttaa niitä laimentaen. Toisinaan taas ne jäävät kalvamaan ja syvenevät ajan kanssa suurempiin mittasuhteisiin kuin kukaan haluaisi.
Vähiten niiden kantaja.
Sitten on toki kirkkaampia, kauniimpia tunteita ja sanoja. Rakkaus, ilo, rauha, onnellisuus. Niiden toivomme jatkuvan ja olevan läsnä elämässämme. Toivomme niitä rakkaillemme. Toivotamme niitä toisillemme pitkin vuotta korteissa ja kirjeissä, kun tahdomme muistaa läheisiä huomionosoituksin.
Ikävä puolestaan...
Se on mielestäni hankala tunne. Sitä on vaikea laittaa mihinkään kategoriaan - siinä on jotakin katkeransuloista.
Pahimmillaan ikävä on kalvavaa, näivettävää ja elämänhalun vievää kärsimystä.
Ikävässä on kuitenkin myös toinen puoli.
Se on tunneskaalassamme ehdottoman tarpeellinen.
Miksikö? Jokainen meistä tietää kysymykseen vastauksen.
Joskus ikävä avaa silmät sellaiselle, mitä ei muuten olisi ymmärtänyt kenties koskaan. Koska ikävällä on kohde, joku tai jokin jossain, jota arvostamme tai rakastamme, jonka puuttuminen saa meidät kaipaamaan.
Aina kohde ei ole mitään konkreettista, ei mitään koettua. Joskus tulee ikävä sellaista, jota ei vielä ole kokenut, eikä kenties koskaan voi saada, vaikka haluaisi. Millainen ikävä mahtaa olla ihmisellä, joka vaikkapa kaipaa elämänkumppania, eikä tunnu sellaista löytävän? Tai sillä, joka haaveilee lapsesta eikä voi biologista lasta saada? Silloin jos koska osaa arvostaa jotain, mitä itsellä ei ole.
Ikävä auttaa näkemään asioiden arvon.
Olen joskus ollut etäsuhteessa ja kokenut juna-asemien hyvästien haikeuden. Sellainen ikävä on - vaikka toisinaan tuntuukin musertavalta - sellaista katkeransuloista. Odotus ja välimatka saa yhteisen ajan tuntumaan arvokkaalta.
Olen myös surrut ja ikävöinyt sellaista mitä minulla ei ole ollut - kuten vaikka ehjää, yksinkertaista ydinperheen onnea. Ilman monimutkaisuuksia, selittelyjä ja reissuelämää kotien välillä. Se on saanut minut arvostamaan omaa avio-onneani ja elämäni tämänhetkistä tasaisuutta. Joka tosin tasaisuuden osalta pian kokee suuren mullistuksen, epäilemättä. ;) Mullistuksen parempaan ja rikkaampaan suuntaan.
Minulla on ikävä myös sellaista, jota olen menettänyt. On suuri suru tietää, ettei lapseni koskaan tapaa ukkiaan. Vaikka isäni kuolemasta on jo yli viisi vuotta, ja olen surutyöni aika lailla tehnyt hyvin, on aikoja jolloin tunteet palaavat pintaan.
Eikä hän tapaa isovaaria, joka nukkui pois viime kesänä. Se ikävä on vielä tuore - viimeksi, kun kävin katsomassa mummia sairaalassa, jouduin taistelemaan kyyneleiden kanssa. Muistin viimeisen kesän siellä, samassa paikassa, kun vaari oli vielä meidän kanssamme.
Tuli niin ikävä. Ja kuitenkin tähänkin ikävään sekoittui onni siitä, että me tunsimme ja elimme tätä elämää yhdessä. Toiset ihmiset vaan jättävät meihin lähtemättömän jäljen.
Onneksi ikävä voi myös kertoa jotain paljon arkisempaa, tavallisempaa.
Muistuttaa siitä, miten monta hyvää arkista asiaa ei aina ymmärrä arvostaa. Kuten vaikkapa kykyä liikkua, täysin voimin, kivuitta. Miten näin keväällä kaipaankaan sitä tunnetta, kun saa kiskaista lenkkarit jalkaan ja lähteä jolkottelemaan ulkoilmaan seuranani vain ja ainoastaan omat ajatukset. Tilaa hengittää, pohtia, rukoilla. Tai ottaa lenkille ystävä, jonka kanssa jutella, nauraa ja jakaa elämää. Elämäni parhaita terapiaistuntoja on olleet pitkät lenkit, yksin tai yhdessä. En malta odottaa raskaudenjälkeistä aikaa, kun saan taas kroppani (suunnilleen) takaisin - ja pääsen lenkille. Puhumattakaan kaikesta muusta. Joskus varsin arkiset asiat voivat tehdä ihmisen onnelliseksi.
Dress ?
Cardigan Soaked in Luxury
Watch MK
Shoes Converse
Laapa
// Sometimes it is good to be able to miss someone or something. How else would you know their worth otherwise? I miss a lot of things - my dad and my grandpa for instance, and I regret that they'll never get to meet my child. I also miss more some ordinary things like being able to go for a run by myself or with a friend. Do you miss something right now?