Ollapa mies.

Joskus tuntuu siltä, että olisi aika kivaa olla mies.

Olen vähän sosiaalisesti tyhmä.
Siis naisten suhteen. Minulta menee aika iso osa sellaista sosiaalista pelailua ohitse, koska en vain kerta kaikkiaan havaitse sitä. Onneksi ystäväni joskus tulkitsevat tilanteita puolestani. Tiedättehän, tarkoitan sellaisia vihje vihje, rivienväli - juttuja.

Välillä tuntuu siltä, että tulen paremmin juttuun miesten tai vähän jätkämäisten naisten kanssa. En pelkää voimakkaita luonteita, jotka räiskyvät tunteella ja sanovat joskus pahastikin. Minun on enemmänkin vaikea pärjätä hiljaisten ja vähäeleisten ihmisten kanssa - siis juuri niiden, joista on hankala tietää mitä he ajattelevat.
Siitäkin huolimatta, että koen olevani naisellinen nainen, en kykenisi työskentelemään pelkkiä naisia sisältävässä työyhteisössä. Kokeiltu on! Tuntuu vaan, että sellaisessa oikein kukoistaa kaikki se, missä en ole hyvä, vaikka olenkin nainen - en vaan jaksa, viitsi tai osaa tulkita ja lukea rivien välistä. Puhuisin mielummin suoraan ja 'nostaisin kissan pöydälle'.
Inhoan kyräilyä ja kuppikuntaisuutta.
Kyllä miehetkin tätä osaavat tehdä - mutta naiset tuntuvat olevan siinä eksperttejä. Naiset pystyvät viemään nämä jutut sellaisiin ulottuvuuksiin, mitä miehet harvoin.

Photo by Minttu Saarni

Sellaisina hetkinä, kun tuntuu, etten taaskaan ymmärrä mitä täällä tapahtuu tai miksen sovi joukkoon, miksi olen aina se kolmas pyörä, toivoisin mieluusti olevani mies - olen aina kadehtinut miesporukoiden letkeää fiilistä ja kommunikoinnin näennäistä yksinkertaisuutta.
En myöskään koskaan ole omistanut todellista parasta ystävää, siis naispuoleista. Olen monesti ollut kolmantena kaikenlaisissa kokoonpanoissa, mutta sellaista paita ja peppu-ystävyyttä ei ole tainnut kohdalleni osua. Joskus se on ollut isokin asia itsetunnolle ja naiseudelle - että enkö sittenkään ole tarpeeksi 'nainen'?  Tässä aikuisiässä siitä ei enää välitä, koska mies nyt kuitenkin on se paras ystävä ja hyviä naisystäviä minulle on suotu lukuisia. Enää ei ole sellaista tarvetta päättää kuka on kenenkin bestis niin kuin joskus. Mielestäni se kuitenkin kertoo minusta jotain, että mieheni on ensimmäinen 'bestikseni'.

Minua myös harmittaa naisten välinen kilpailu ja arvostelu.
Olen tässä taas avannut naiivit silmäni tähän todellisuuteen ja käsittänyt, että sitä myötä kun blogiini on avautunut tämä kaikkien naisten suosima toisten arvostelun välikappale eli vanhemmuus niin varmasti myös kommenttiboksissa alkaa esiintyä kaikenlaista. Ainakin minun täytyy siihen varautua.
Sama pätee myös tosielämään. Tuore äiti saa varmasti kuulla monta vaatimukseksi tai velvoitteeksi puettua 'hyväntahtoista neuvoa'.
En halua, että minulle tyrkytetään jotakin valmista tapaa tehdä äitiyttä tai hoitaa lapsia. En reaalielämässä enkä varsinkaan täällä. Haluan löytää oman polkuni, meidän perheen tavat, ja aion puolustaa oikeuttani siihen.
Olen myös harkinnut, josko rajaisin koko äitiysaiheen jatkossa pois blogistani, vain siitä syystä etten jaksa tai viitsi alistua pikkusielujen arvostelun tai 'hyväntahtoisten neuvojen' kohteeksi.

Ja tätä minun ei toki tarvitsisi tehdä, jos osoittaisimme toisiamme kohtaan paremmin solidaarisuutta ja sisaruus voisi kukoistaa kilpailuhengen sijaan.
Mikä saa meidät arvostelemaan tukemisen sijasta? Eikö naisen elämä muka jo yhteiskunnan asettamien vaatimusten ristipaineessa ole tarpeeksi haastavaa?
Haluankin heittää haasteen meille naisille, mukaanlukien toki myös itseni. Mietitään seuraavan kerran hetki ennen kuin arvostellaan, vertaillaan tai kilpaillaan sisartemme kanssa. Maailma muuttuu pieni teko kerrallaan.

Photo by Minttu Saarni

Onko minulla kohtalotovereita? Kokeeko kukaan muu naiseuden dynamiikan yhtä monimutkaiseksi kuin minä?

Laapa
P.S. Kuvituksena vielä pari Minttu Saarnin (KLIK!!) ottamaa kasvokuvaa.