Ja siitä kuinka ne pienimmät voivatkaan aiheuttaa suurinta mahdollista surua naisen elämässä, etenkin silloin kun loistavat poissaolollaan.
Lapsia ei tehdä. Lapsia saadaan.
Olitte kovasti kommentoineet tätä tekstiä, jossa hiukan jo sivusin sitä omaa, pienimuotoista kamppailua raskauden ja raskaaksitulon maailmassa.
Tuli jokseenkin selväksi se, että sillä puolen ruutua on paljon surua ja kipua koettu tällä naisen elämän osa-alueella - paljon sellaista surua, josta minulla ei kovin hyvää kokemuspohjaa ole.
Näin kuitenkin tarpeen nostaa aihe tapetille.
Lapsettomuus on asia, josta on vaikea puhua, johon edelleen varmasti liittyy paljon häpeää, vaikeita tunteita, ja joka voi johtaa paitsi henkilökohtaiseen kriisiin myös parisuhteen päättymiseen.
Minun raskaaksituloni edellytykset eivät tosiaan olleet kaikkein parhaimmat, johtuen säännöllisen kierron puuttumisesta.
Taustani on myös sellainen, että oman äitini on ollut erittäin vaikea tulla raskaaksi. Hän on käynyt hedelmöityshoidot läpi - tuloksetta - minun iässäni. Meidän perheessämme oli kaksi adoptoitua sisarusta silloin, kun minä olen yllätyksenä ilmoittanut tulostani.
Minä ja pikkuveljeni olemme lääketieteellisiä 'mahdottomia'. Kuten äitini sanoi, 'Minulla oli kolmen lääkärin allekirjoittama todistus, etten voi tulla raskaaksi.'
Näistä lähtökohdista taisin aika paljon jännittää sitä, kuinka minulle käy. Joudunkohan itse samanlaisen tien käymään läpi?
![]()
Toki yhteiskuntamme on sellainen. Vaativa monella tapaa.
Pitkä koulutus tekee lasten nuorena hankkimisen aika hankalaksi, vaikka toki myös muutama kurssikavereistani lapsia sai jo opiskelujen aikana. Aina mietin, että miten he perhe-elämän saivat yhdistettyä vaativaan opiskeluun, kun minustakin tuntui ettei aikaa lukemiseen tahtonut klinikan aikana jäädä riittävästi, enkä ainakaan minä olisi lukematta tenteistä selvinnyt.
Toisilla myös epävarma työllisyystilanne voi viivästyttää lapsen hankintaa - koska uskaltaa jäädä pois, kun sitten putoaa kelkasta tai korvataan jollain toisella? Omalla alalla työllisyystilanne on tällä hetkellä niin hyvä, ettei onneksi tätä pelkoa ole ollut.
Sitten, kun lopulta uskalletaan lapsia alkaa yrittää, ja raskaus ei alakaan heti kun toivoisi - paineet kasvaa, pelot ja epäilykset nostavat päätä. Kun nyt vihdoin se tuntuisi turvalliselta, olisi mahdollista, niin eikö se onnistu?
Itsekin taisin jokusen kyynelen tirauttaa niiden lukuisien negatiivisten raskaustestien kanssa. Alkuun tunne oli vain pieni pettymys, jolle ei montaa ajatusta antanut. Tuleehan näitä, uusia kuukausia ja mahdollisuuksia, kyllä se vielä... Harmitti se, kun aina piti testata, menkat kun tulivat silloin kuin niitä huvitti. Olisi ollut helpompaa, jos luonto olisi kertonut eikä aina olisi itse täytynyt heilua testiliuskojen kanssa. Harmitti, ettei alkanut yrittää aiemmin - olisiko se ollut helpompaa vähän nuorempana?
Ja kuitenkin itse pääsin varsin helpolla, normaaliaikojen rajoissa lopulta saimme raskauden alkuun. Niitä negatiivisia testejä tehdessä vaan välillä tuntui siltä, että kaikki muut ovat saaneet jo muutamassa kuukaudessa homman käyntiin ja meillä vaan kestää. Sitä katseli kateellisena kaupungilla raskausmahoja ja ainakin ajoittain tunsin turhautumista omaan kroppaani, joka ei toiminut kuten olisin toivonut. Joskus toisten lapset ja vauvat ärsytti, vaikka olen normaalisti todella lapsirakas. Oli vain vaikea käsitellä sitä omaa tunnetta, ja kaipuuta. Tai se, kun joku taas ilmoitti olevansa raskaana. Samalla, kun ihan aidosti iloitsi toisen onnesta, oli se oma haikeus ja epäilys taas pinnassa - koskahan meille? Kai sentään joskus?
Moni juttu tuntui silloin kipeältä, joka muuten olisi varmaan ollut helppoa ohittaa, siis jos aihe ei olisi ollut ajankohtainen.
Toisten kyselyt siitä, että jokos teillä on vauvakuumetta - yrittää siinä sitten väkertää kohtelias hymy naamalle ja jotakin ympäripyöreää vastaukseksi.
Ehkä yksi ikävimmistä tunteista tuli, kun yrittämistä oli takana ehkä vuosi ja sitten eräässä tilanteessa onniteltiin raskaudesta. Oliko sitten asento tai löysä paita tai jokin herättänyt epäilyksen, vai oliko ehkä joku perätön huhu kantautunut korviin, sitä en tiedä enkä selvittänyt. Todellinen tuplaharmi. Vai että pömppövatsainen, enkä kuitenkaan siitä syystä, jonka siellä kovasti toivoisin taustalla olevan.
Tuona aikana oli tärkeä tuki eräs ystävä, joka oli käynyt läpi samat tunteet ja tilanteet. Hän ymmärsi, kun oli kokenut saman.
![]()
Minulla tarina näyttäisi päättyvän varsin onnellisesti.
Olin kyllä jo ehtinyt ottaa selvää ja harkinnut hakeutumista lapsettomuustutkimuksiin, kun lopulta tuli se odotettu ja toivottu positiivinen testi. Yhdennellätoista hetkellä suorastaan!
Kaikilla näin ei kuitenkaan käy.
Olen kuullut naisten tarinoita hedelmöityshoidoista ja siitä, miten hankalaa on luovia terveydenhuollossamme lasten saannin vaikeuksien kanssa - kohtelu on huonoa, ei oteta tosissaan, apua on vaikea saada ja jonot pitkiä. Puhumattakaan sitten siitä, jos päädytään adoptioon - prosessit ovat tolkuttoman hitaita ja monimutkaisia, kestävät vuosikausia. Miten paljon tunteita noiden taistelujen aikana käydäänkään läpi - ja miten kovalla siinä on myös parisuhde!
Mitä sitten oikeastaan haluan välittää tällä kirjoituksella?
Ainakin suuren sympatiani heitä kohtaan, jotka kantavat kipua sisimmässään.
Ja kannustuksen heille, jotka käyvät juuri nyt läpi raskaita hoitoja - toivon todella, että onnistutte. Sekä sanoiksi puetun kertomuksen omasta kokemuksesta, johon voi joku teistä samaistua.
Ja sitten. Sana on vapaa.
Laapa
Lapsia ei tehdä. Lapsia saadaan.
Olitte kovasti kommentoineet tätä tekstiä, jossa hiukan jo sivusin sitä omaa, pienimuotoista kamppailua raskauden ja raskaaksitulon maailmassa.
Tuli jokseenkin selväksi se, että sillä puolen ruutua on paljon surua ja kipua koettu tällä naisen elämän osa-alueella - paljon sellaista surua, josta minulla ei kovin hyvää kokemuspohjaa ole.
Näin kuitenkin tarpeen nostaa aihe tapetille.
Lapsettomuus on asia, josta on vaikea puhua, johon edelleen varmasti liittyy paljon häpeää, vaikeita tunteita, ja joka voi johtaa paitsi henkilökohtaiseen kriisiin myös parisuhteen päättymiseen.
Minun raskaaksituloni edellytykset eivät tosiaan olleet kaikkein parhaimmat, johtuen säännöllisen kierron puuttumisesta.
Taustani on myös sellainen, että oman äitini on ollut erittäin vaikea tulla raskaaksi. Hän on käynyt hedelmöityshoidot läpi - tuloksetta - minun iässäni. Meidän perheessämme oli kaksi adoptoitua sisarusta silloin, kun minä olen yllätyksenä ilmoittanut tulostani.
Minä ja pikkuveljeni olemme lääketieteellisiä 'mahdottomia'. Kuten äitini sanoi, 'Minulla oli kolmen lääkärin allekirjoittama todistus, etten voi tulla raskaaksi.'
Näistä lähtökohdista taisin aika paljon jännittää sitä, kuinka minulle käy. Joudunkohan itse samanlaisen tien käymään läpi?
Toki yhteiskuntamme on sellainen. Vaativa monella tapaa.
Pitkä koulutus tekee lasten nuorena hankkimisen aika hankalaksi, vaikka toki myös muutama kurssikavereistani lapsia sai jo opiskelujen aikana. Aina mietin, että miten he perhe-elämän saivat yhdistettyä vaativaan opiskeluun, kun minustakin tuntui ettei aikaa lukemiseen tahtonut klinikan aikana jäädä riittävästi, enkä ainakaan minä olisi lukematta tenteistä selvinnyt.
Toisilla myös epävarma työllisyystilanne voi viivästyttää lapsen hankintaa - koska uskaltaa jäädä pois, kun sitten putoaa kelkasta tai korvataan jollain toisella? Omalla alalla työllisyystilanne on tällä hetkellä niin hyvä, ettei onneksi tätä pelkoa ole ollut.
Sitten, kun lopulta uskalletaan lapsia alkaa yrittää, ja raskaus ei alakaan heti kun toivoisi - paineet kasvaa, pelot ja epäilykset nostavat päätä. Kun nyt vihdoin se tuntuisi turvalliselta, olisi mahdollista, niin eikö se onnistu?
Itsekin taisin jokusen kyynelen tirauttaa niiden lukuisien negatiivisten raskaustestien kanssa. Alkuun tunne oli vain pieni pettymys, jolle ei montaa ajatusta antanut. Tuleehan näitä, uusia kuukausia ja mahdollisuuksia, kyllä se vielä... Harmitti se, kun aina piti testata, menkat kun tulivat silloin kuin niitä huvitti. Olisi ollut helpompaa, jos luonto olisi kertonut eikä aina olisi itse täytynyt heilua testiliuskojen kanssa. Harmitti, ettei alkanut yrittää aiemmin - olisiko se ollut helpompaa vähän nuorempana?
Ja kuitenkin itse pääsin varsin helpolla, normaaliaikojen rajoissa lopulta saimme raskauden alkuun. Niitä negatiivisia testejä tehdessä vaan välillä tuntui siltä, että kaikki muut ovat saaneet jo muutamassa kuukaudessa homman käyntiin ja meillä vaan kestää. Sitä katseli kateellisena kaupungilla raskausmahoja ja ainakin ajoittain tunsin turhautumista omaan kroppaani, joka ei toiminut kuten olisin toivonut. Joskus toisten lapset ja vauvat ärsytti, vaikka olen normaalisti todella lapsirakas. Oli vain vaikea käsitellä sitä omaa tunnetta, ja kaipuuta. Tai se, kun joku taas ilmoitti olevansa raskaana. Samalla, kun ihan aidosti iloitsi toisen onnesta, oli se oma haikeus ja epäilys taas pinnassa - koskahan meille? Kai sentään joskus?
Moni juttu tuntui silloin kipeältä, joka muuten olisi varmaan ollut helppoa ohittaa, siis jos aihe ei olisi ollut ajankohtainen.
Toisten kyselyt siitä, että jokos teillä on vauvakuumetta - yrittää siinä sitten väkertää kohtelias hymy naamalle ja jotakin ympäripyöreää vastaukseksi.
Ehkä yksi ikävimmistä tunteista tuli, kun yrittämistä oli takana ehkä vuosi ja sitten eräässä tilanteessa onniteltiin raskaudesta. Oliko sitten asento tai löysä paita tai jokin herättänyt epäilyksen, vai oliko ehkä joku perätön huhu kantautunut korviin, sitä en tiedä enkä selvittänyt. Todellinen tuplaharmi. Vai että pömppövatsainen, enkä kuitenkaan siitä syystä, jonka siellä kovasti toivoisin taustalla olevan.
Tuona aikana oli tärkeä tuki eräs ystävä, joka oli käynyt läpi samat tunteet ja tilanteet. Hän ymmärsi, kun oli kokenut saman.
Minulla tarina näyttäisi päättyvän varsin onnellisesti.
Olin kyllä jo ehtinyt ottaa selvää ja harkinnut hakeutumista lapsettomuustutkimuksiin, kun lopulta tuli se odotettu ja toivottu positiivinen testi. Yhdennellätoista hetkellä suorastaan!
Kaikilla näin ei kuitenkaan käy.
Olen kuullut naisten tarinoita hedelmöityshoidoista ja siitä, miten hankalaa on luovia terveydenhuollossamme lasten saannin vaikeuksien kanssa - kohtelu on huonoa, ei oteta tosissaan, apua on vaikea saada ja jonot pitkiä. Puhumattakaan sitten siitä, jos päädytään adoptioon - prosessit ovat tolkuttoman hitaita ja monimutkaisia, kestävät vuosikausia. Miten paljon tunteita noiden taistelujen aikana käydäänkään läpi - ja miten kovalla siinä on myös parisuhde!
Mitä sitten oikeastaan haluan välittää tällä kirjoituksella?
Ainakin suuren sympatiani heitä kohtaan, jotka kantavat kipua sisimmässään.
Ja kannustuksen heille, jotka käyvät juuri nyt läpi raskaita hoitoja - toivon todella, että onnistutte. Sekä sanoiksi puetun kertomuksen omasta kokemuksesta, johon voi joku teistä samaistua.
Ja sitten. Sana on vapaa.
Laapa