Sopeutunut.

Ihmisen mieli ja sen prosessit ovat kyllä jotain varsin mielenkiintoista.
Etenkin, kun niitä pääsee seuraamaan läheltä - ihan omassa itsessään.

Kai voisin hieman valottaa sitä, millaisia prosesseja raskaus on saanut minussa aikaan, jo ennen kuin se alkoikaan.

Joskus viittasinkin lyhyesti siihen, ettei tämä meillä ihan heti tärpännyt.
Ei tarvinnut sentään hedelmöityshoitoihin asti lähteä. Kuitenkin kärsivällisyyteni alkoi olla jo siinä pisteessä, että olin katsonut yhden yksityisen klinikan yhteystiedot valmiiksi, että jos ei vieläkään tässä kuussa, niin sitten lähdetään tutkittavaksi.
Ja sittenpä se positiivinen testi pätkähtikin, hih.

Ongelmani on nimittäin ollut seuraavanlainen.
Kuukautiskiertoni on tullut hyvin harvakseltaan, 2-3 kertaa vuodessa, jo pidemmän aikaa ja pari vuotta oli kokonaan poissakin. Ongelma alkoi tässä vasta aikuisiällä pillereiden poisjätön myötä. Toki asiaan saattoi myötävaikuttaa se, että laihdutin kymmenisen kiloa samoihin aikoihin, muutama vuosi sitten siis, ja muutin liikuntatottumuksiani aika paljonkin. Olin tuolloin aikuispainoni huippulukemissa, vielä kuitenkin normaalipainoinen, mutta olo ei ollut hyvä, joten kilot saivat kyytiä.

Vaan arvatkaapa mikä asia aina nostettiin pöydälle, niin monta kertaa että kiukutti, jos joskus tästä kuukautisasiasta puhuin. No se hoikkuus. Tuntui epäreilulta, etenkin kun tietää että toisilla meistä kroppa toimii vallan mainiosti 18 painoindeksilläkin ja itselläni oli selvästi enemmän, silloinkin kun olin hoikimmillani. Ja olin aivan varma, ettei pelkästään hoikkuuteni ollut syynä, sillä pillereilläkin oli varmasti oma osuutensa.

Varsinaisesti asia kuitenkin nousi tapetille siinä kohtaa, kun todella halusimme alkaa sitä lasta tehdä, eikä kuukautiset edelleenkään toimineet.
Päätin, että vaikka miten pahalta tuntuisi katsoa peiliin, niin minähän opettelen syömään enemmän ja annan painoni nousta jokusen kilon. Halusin omalta puoleltani yrittää tehdä kaiken mitä voin, että saisin niitä kuukautisia ja voisin tulla raskaaksi. Onneksi ärtyvä suoleni on jo pitkään ollut pääsääntöisesti aika rauhallinen, niin en sen takia menettänyt energiaa, että ripuloin kaiken pois.

En suoraan sanoen tiedä, oliko painon nostolla mitään vaikutusta siihen, että tulin raskaaksi - ehkä yhdet kuukautiset enemmän sain vuotta kohden. Mutta voi miten oli vaikeaa hyväksyä korkeampi elopaino, ja voi miten monta kertaa mietin, että täytyisi laihduttaa nämä kilot pois. Ja sitten aina se psyykkaus, että nyt et nainen laihduta, jos haluat niitä lapsia.
Tämä saattaa jostakin kuulostaa todella hassulta ja oudolta, mutta minulle oli oikeasti vaikea asia antaa painon nousta ja pitää se vähän ylempänä, enhän edes tiennyt oliko siitä mitään hyötyä. Kai se edelleenkin on vähän epäselvää, miksi menkat lähes loistivat poissolollaan niin monta vuotta. Ja tosiaan, missään vaiheessa ne eivät säännöllistyneet ennen tämän raskauden alkua.

Knit Vila Pants HM Mama Boots Jessigirl Watch and Bag MK

Prosessit eivät luonnollisesti loppuneet siihen...
Raskaus - siinä vasta prosessi sulateltavaksi paitsi keholle, myös mielelle!
On ollut kiintoisaa katsella, kuinka aina aluksi joku uusi haaste on tuntunut harmittavan ja suututtavan. Pian negatiiviset tunteet ovat vaihtuneet hiljaiseen hyväksyntään - ja siihen ajatustavan muutokseen, ettei kaikkea voi enää ajatella vain omalta kannaltaan.

Ensin se ulkonäköasia, kun kroppa alkoi kasvaa ja paino nousta. Aluksi se tuntui isolta asialta - mikä nyt taas lähinnä huvittaa. En ole montaakaan ajatusta enää suonut koko asialle saati että edes muistaisin miltä näytin ennen raskautta. Ei sillä vaan ole nyt väliä.
Sitten luopuminen liikunnasta ja ylipäätään mistään rasittavammasta tekemisestä vapaa-aikana kipujen vuoksi. Alkuharmien jälkeen olen osannut jopa suhtautua asiaan huumorilla! Onhan se tragikoomista, että kesällä juoksin 15 km lenkkejä ja nyt en voi puolta tuntia kävellä ilman kipuja.
Eikä silläkään ole väliä, kun vauvalla on kaikki kunnossa ja tämä on kuitenkin väliaikaista.
Nyt toiveena vaan on, että töissä pystyisi olla - kun siellä on niin kivaa, ettei malttaisi jäädä sairaslomalle.

 On se ihmeellistä. Kaiken tämän sopeutumisen keskellä, vaikka välillä jaksaa päivät Panadolin voimalla ja joutuu niin monesta asiasta luopumaan, on sittenkin vain niin kovin onnellinen.
Alkuun pelkäsin keskenmenoa, pelkäsin sitä ja tätä, näin joskus ahdistavia uniakin siitä, etten osannut vauvaa hoitaa. Mutta nyt, tunnemaailma on paljon positiivisempi ja olen alkanut ajatella, että hyvä tästä tulee. Olen nauttinut, kun olen kuullut, että minä kasvan sopivasti, vauva voi hyvin, rakenteissa ei näy poikkeavuuksia - ja olen saanut jo vihiä pikkuisen sukupuolestakin. ;)
Olen nauttinut odotuksesta, pohtinut millainen tästä lapsesta tulee, saako se minun pisamat tai ehkä rakkaani silmät.

Silloin, kun kokee jotakin näin suurta, ei sellaiset pienet asiat kun vaikka kipu tai vyötärön ympärysmitta enää tunnukaan kovin merkittäviltä asioilta.
Millaisia prosesseja te olette elämässänne käyneet läpi?
Ja tunnistaako kukaan omia ajatuksiaan minun tarinastani?

Laapa
P.S. Marraskuu ja hämärät sisäkuvat :/ Oih ja voih, kyllä te tiedätte!