The Me Project

Mediassa, ei tosin sen valtavirrassa, on aina silloin tällöin puhuttu siitä, millainen asennoituminen ihmisillä on omaan itseensä.
Erilaisia gallupeja tehdessä on havaittu kerran jos toisenkin, muun muassa että suurin osa naisista on tyytymätön ulkonäköönsä.

Joten ulkonäköä täytyy tuunata.
Tammikuu onkin oikea tuunauskuu. Televisiossa mainostaa FitFarm, Nutrilett ja muutama muu laihdutuksella elävä yritys. Tai osta salijäsenyys tammikuussa, saat muutaman edun, kolme viikkoa ilmaiseksi ja pari t-paitaa kaupan päälle.
GoGo:lle ei muuten tee tammikuussa mieli mennä iltaisin, kun paikat on tupaten täynnä.

Minä-projekti ei kuinkaan jää tähän.
Vaatekaapit päivitetään alelöydöillä (check!), kodinsisustus kevään väreihin, tehdään lupauksia panostaa työhön tai koulutukseen, parisuhteeseen, harrastaa, sosialisoida enemmän, ... listaa voisi jatkaa loputtomasti.

Olen monesti miettinyt, onko tässä touhussa oikeastaan mitään järkeä.
Siis jatkuvassa itsensä, parisuhteensa, harrastustensa, ruokavalionsa, elämänsä tuunaamisessa. Se ajaa helposti suorituskeskeisyyteen, vertailuun ja - let's face it - on pohjimmiltaan itsekästä.
Enkä puhu nyt ikäänkuin olisin tämän kaiken ulkopuolella. Kyseenalaistan ennen kaikkea omat ajatusmallini. Jos samalla onnistun haastamaan muitakin miettimään suhtautumistaan omaan elämäänsä, niin hyvä niin.

Kuulin viikonloppuna erään tamperelaisen psykologin suusta mielenkiintoisen ajatuksen: meidän tulisi oppia karsimaan.
Suomalainen, itsensä tuunaamiseen ja tehokkuuteen orientoitunut, hiljaisuutta ja pysähtymistäkin pelkäävä nuori aikuinen (ai miten niin puhun itsestäni nyt?) on taipuvainen kasaamaan itselleen liikaa kaikkea. Liikaa harrastuksia, liikaa ihmissuhteita, liikaa kiirettä. Liian vähän hiljaisuutta, liian vähän niitä hetkiä, joissa saa yhteyden itseensä.
Olisiko niin, että hiljaisuus ja pysähtyminen ovat kuitenkin tärkeimpiä hyvinvoinnin ja tasapainon avaimia? Jopa tärkeämpiä kuin päivittäiset omegakolmoset.

Soitin pianoa pitkästä aikaa viikonloppuna. Soitin ja lauloin sydämeni kyllyydestä. Ja mietin samalla, miksi ihmeessä olen jättänyt musiikin taka-alalle elämässäni.
Missä vaiheessa minusta on tullut niin kiireinen tuunaamaan elämääni, itseäni, parisuhdettani, fyysistä kuntoani, että olen unohtanut miten paljon nautin musiikista?

Tai miten usein olenkaan kaivannut sitä, että voisin lähteä ex tempore ystävän kanssa kahville. Usein aikataulut ovat kuitenkin niin pitkälle mietittyjä, että ylimääräiset kahvitreffit muutenkin täydessä kalenterissa tuntuu ylitsepääsemättömältä ponnistukselta.
Saati sitten, että voisi vaikka olla avuksi jollekin! Auttaa muutoissa, vahtia lapsia, tehdä pieniä palveluksia, jotka kuitenkin merkitsevät valtavan paljon.

Ehkäpä oma uudenvuoden lupaukseni voisi liittyä tähän karsimiseen.
Tahdon oppia karsimaan epäolennaista, löytää hiljaisuutta, yhteyttä itseeni ja ehkä siinä samalla muihin ihmisiin.

Ja vanhojen tapojen nimissä, ehkä myös pieni herkkulakko voisi tehdä terää. ;)

Laapa