Kun kerran tulin kaapista tämän meidän talonrakennusasian kanssa, niin kerrotaanpa vähän raksakuulumisia heti seuraavaksi. Muita kuulumisia sitten lopussa!
Siitä lähtien, kun teimme kaupat tontista on joka välissä joku kysynyt, että 'no jokos olette päässeet rakentamaan?'. Ja aina vastaan, että ei, emme edelleenkään! Tämän prosessin hitaus on tainnut yllättää monet kyselijät. Osittain meidätkin, mutta siinä kohtaa kun totesimme, ettei mikään valmispaketti olisi meitä varten, niin tiesihän sen: ihan hetkessä ei valmista tule.
Meidän tontilla on suhteellisen paljon valintoja määrittävä kaava, joka hyvin paljon vaikutti koko prosessin suunnitteluun. Käytännössä kaava vaati kivitaloa. Pian kävikin selväksi, ettei kivitalomarkkinoilla näillä leveysasteilla vain yksinkertaisesti ole mahdollista ottaa minkäänlaista pakettia (tai jos sellaisen jostain saisi, olisi se äärimmäisen kallista).. Etelä-Suomessa kivitaloja rakennetaan enemmän, siellä ehkä. Täällä piti vain sopeutua ajatukseen, että tehdään alusta saakka aika paljon itse.
Siitä prosessista tosiaan… Ensin talo piti suunnitella. Sitten kilpailuttaa talovalmistajat, joka itsessään oli monen viikon prosessi. Päätösten jälkeen alkoi lupakuvien hionta lopulliseen muotoon, sitten nimmarikierros naapurustossa ja se sanonko-mikä paperisota. (Tämä yhdistettynä töihin ja arjen pyöritykseen niin jokos ymmärrätte, miksi olen kevään mittaan kiireitä valitellut? ;))
Tällä hetkellä lupakuvat ovat vihdoin ja viimein sisässä, ja loppu onkin sitten kiinni siitä, miten hitaasti kaupunki meidän kaavamääräyksien mukaisen talomme piirrustukset hyväksyy… Toivon mukaan sellaisella aikataululla, että pääsemme aloittelemaan hommia jossain kohtaa elokuuta, kuten olemme toivoneet.
On muuten vaikea yrittää kuvailla tätä prosessia sellaiselle, joka ei ole sitä käynyt läpi. Että miten meillä on tässä kaikessa edellämainitussa mennyt useampi kuukausi.
Tarkoitan sitä, mikä määrä yksityiskohtia ja kiemuroita talon suunnitteluun sisältyy. Joka ainoa pieni asia pitää päättää ja miettiä jo hyvin varhain. Ensin se säätö talon suunnittelun kanssa, huoneet, niiden sijoittelu, jako, koot, muodot. Parveke vaiko ei, millaiset ikkunat mihinkin. Ja sitten, kun sisätilat on karkeasti suunniteltu täytyy miettiä suuret linjat ulkoasuun. Millaiset räystäät, millaiset tehostevärit julkisivuun, mihin roskiskatos, tomutuspaikka, istutukset, kiveys, se ja tämä ja tuo pilari… Ja sitten kaikkien erilaisten piirrustusten tarkistelu kaikissa mahdollisissa vaiheissa ja juuri, kun luulet, että tässä se valmis versio nyt on, niin huomaatkin vielä pari asiaa, jotka pitää muuttaa. Tonttisijoittelu olikin eri kohdassa mihin ajateltiin, kiveys ei ulottunut kadunvarteen saakka vaikka sen piti, you name it. Kärsivällisyyttä tämä on tosiaan kysynyt.
Onneksi pohjatöissä päästään helpolla, kun tontti on tasamaata ja maarakenteiltaan kantava ja sen myötä aika nopeasti päästään varsinaiseen pystytysurakkaan siinä vaiheessa, kun lupa saadaan. Kirjoittelen joskus tarkemmin siitä, millainen talo meille tulee ja jos innostun, saatan vaikka väläyttää vähän pohjakuvia malliksi.
Piti muuten sanomani, että jatkossa en julkaise enää kommentteja, jossa arvuutellaan meidän tulevan kodin sijaintia. Ymmärrän uteliaisuuden asian suhteen, mutta itsesuojelu menee nyt edelle.
Olen aivan varma, että meidän talosta tulee tosi ihana. Lopussa tämä kaikki vaiva palkitaan. Ja siihen asti koitetaan vaan mennä läpi tästä myllystä ja keventää tunnelmaa haaveilemalla vaikkapa täydellisestä, massiivipuisesta ruokapöydästä.
Itselläni on sellainen sisustusmaku, että vaikka meille tulee pääpiirteiltään moderni kivitalo, niin haluaisin tosi paljon yhdistää siihen jotain tuollaista vanhaa ja rouheaa. Entisöidä edesmenneen vaarini ihanan lipaston. Hankkia massiivipuisen ruokapöydän ja yhdistää sen vaikka vähän moderneihin ruokatuoleihin. Pahin painajaiseni olisi tällä hetkellä se, että koko sisustus olisi kokovalkoista sisustuslehti-kamaa. Saan hyvin vahvat sairaalavibat sellaisesta. Mustavalkoisuus taas on liian 'kova' trendi minulle, joka tykkään puun sävyistä ja pehmeistä väreistä. :) Onneksi se taitaa ollakin jo poistumassa.
Jokin noissa punaisissa tiiliseinissä näyttää myös vetävän puoleensa, kun olen niitä noin paljon pinnaillut… vaikka sellaista ei kyllä meille tulekaan, luulen. Ne näyttää hurjan kivoilta tuollaisissa loft-henkisissä asunnoissa!
Muita kuulumisia sitten sen verran, että ensinnäkin, olen alkanut jo tuntea juniorin liikkeet! Ne ihanat, ensimmäiset hipsutukset mahanpohjassa. Viikkoja on nyt 15+jotain ja vaikka istukka on taas etuseinässä, mikä vähän pitäisi himmentää tuntoja niin olen ihan varma että se on hän! :)
Miinuspuolella se, että selkä oikuttelee ihan tosissaan. Jouduin yhtenä päivänä tällä viikolla lähteä töistä ajoissa pois, vaikka oli tukivyöt ja Buranat ja kaikki. Ei vaan kärsinyt enää istua. Olen nyt sitten yrittänyt olla varovaisempi ja välttää kaikkea ylimääräistä nostelua ja kumartelua, mikä on joskus aika hankalaa potilaita tutkiessa. (Puhumattakaan elämästä yksivuotiaan kanssa kotona!) Ja seistä sekä jaloitella silloin, kun siihen tilaisuus tulee. Toistaiseksi homma hoituu näin, siis kipeähän selkä on koko ajan, mutta pääosin siedettävissä rajoissa. Kovin herkästi en ole sairaslomalle jäämässä ja uskon kyllä, että löydän keinot pärjätä.
Ensi viikolla taitaa olla seuraava neuvola ja odotan kyllä sitä ihan innolla, vaikka joutuukin taas vaa'alle. ;) Jotenkin se pelkkä sydänäänien kuuntelu tekee odotuksesta selvästi todellisempaa. Joskus tuntuu niin haastavalta yrittää ymmärtää, että siellä tosiaan on joku, meidän perheen tuleva jäsen, josta tulee juuri niin maailman rakkain lapsi kuin isosiskostaankin.
Tulevalle isosiskolle kuuluu monenlaista. Samanlainen hassu höpöttelijä hän on kuin äitinsäkin, jutuissa tosin ei aina ole kovin montaa järkevää sanaa mukana. (Onkohan aina minullakaan!) Tällä hetkellä kaikkea ihmetellään ja osoitellaan 'Kato!'ja varsinkin koirat ovat tosi kova juttu, kiitos varmaan Lumin, joka edelleen käy meillä 'hoitolapsena' silloin tällöin. Koiraa Mini ei osaa vielä sanoa, mutta se on sitten 'auauau'. Hyvin tietää mitä koira sanoo! ;)
Juuri eilen mietin, että me kyllä niin tarvitsemme ne tuplavaunut. Neitinen kun on aika vilkas ja tuota omaa tahtoa löytyy vaikka muille jakaa. Välillä ainoa turvallinen tapa saada hänet takaisin kotiin on köyttää vaunhuihin kiinni protesteista huolimatta. Epäilen suuresti seisomalaudan toimivuutta vielä puolen vuodenkaan päästä…
Viikonloppua odottellaan täällä muuten kovasti, saamme pitkästä aikaa kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa. Edelliskerrasta onkin vierähtänyt tovi!
Mukavaa viikonloppua! Ja kertokaa toki omia kuulumisianne kommenttiboksiin!
Laura
Siitä lähtien, kun teimme kaupat tontista on joka välissä joku kysynyt, että 'no jokos olette päässeet rakentamaan?'. Ja aina vastaan, että ei, emme edelleenkään! Tämän prosessin hitaus on tainnut yllättää monet kyselijät. Osittain meidätkin, mutta siinä kohtaa kun totesimme, ettei mikään valmispaketti olisi meitä varten, niin tiesihän sen: ihan hetkessä ei valmista tule.
Meidän tontilla on suhteellisen paljon valintoja määrittävä kaava, joka hyvin paljon vaikutti koko prosessin suunnitteluun. Käytännössä kaava vaati kivitaloa. Pian kävikin selväksi, ettei kivitalomarkkinoilla näillä leveysasteilla vain yksinkertaisesti ole mahdollista ottaa minkäänlaista pakettia (tai jos sellaisen jostain saisi, olisi se äärimmäisen kallista).. Etelä-Suomessa kivitaloja rakennetaan enemmän, siellä ehkä. Täällä piti vain sopeutua ajatukseen, että tehdään alusta saakka aika paljon itse.
 |
| Pinterest-tililtäni ihania RUOKAPÖYTIÄ! |
Tällä hetkellä lupakuvat ovat vihdoin ja viimein sisässä, ja loppu onkin sitten kiinni siitä, miten hitaasti kaupunki meidän kaavamääräyksien mukaisen talomme piirrustukset hyväksyy… Toivon mukaan sellaisella aikataululla, että pääsemme aloittelemaan hommia jossain kohtaa elokuuta, kuten olemme toivoneet.
On muuten vaikea yrittää kuvailla tätä prosessia sellaiselle, joka ei ole sitä käynyt läpi. Että miten meillä on tässä kaikessa edellämainitussa mennyt useampi kuukausi.
Tarkoitan sitä, mikä määrä yksityiskohtia ja kiemuroita talon suunnitteluun sisältyy. Joka ainoa pieni asia pitää päättää ja miettiä jo hyvin varhain. Ensin se säätö talon suunnittelun kanssa, huoneet, niiden sijoittelu, jako, koot, muodot. Parveke vaiko ei, millaiset ikkunat mihinkin. Ja sitten, kun sisätilat on karkeasti suunniteltu täytyy miettiä suuret linjat ulkoasuun. Millaiset räystäät, millaiset tehostevärit julkisivuun, mihin roskiskatos, tomutuspaikka, istutukset, kiveys, se ja tämä ja tuo pilari… Ja sitten kaikkien erilaisten piirrustusten tarkistelu kaikissa mahdollisissa vaiheissa ja juuri, kun luulet, että tässä se valmis versio nyt on, niin huomaatkin vielä pari asiaa, jotka pitää muuttaa. Tonttisijoittelu olikin eri kohdassa mihin ajateltiin, kiveys ei ulottunut kadunvarteen saakka vaikka sen piti, you name it. Kärsivällisyyttä tämä on tosiaan kysynyt.
Onneksi pohjatöissä päästään helpolla, kun tontti on tasamaata ja maarakenteiltaan kantava ja sen myötä aika nopeasti päästään varsinaiseen pystytysurakkaan siinä vaiheessa, kun lupa saadaan. Kirjoittelen joskus tarkemmin siitä, millainen talo meille tulee ja jos innostun, saatan vaikka väläyttää vähän pohjakuvia malliksi.
Piti muuten sanomani, että jatkossa en julkaise enää kommentteja, jossa arvuutellaan meidän tulevan kodin sijaintia. Ymmärrän uteliaisuuden asian suhteen, mutta itsesuojelu menee nyt edelle.
 |
| Massiivipuinen ruokapöytä ! |
Itselläni on sellainen sisustusmaku, että vaikka meille tulee pääpiirteiltään moderni kivitalo, niin haluaisin tosi paljon yhdistää siihen jotain tuollaista vanhaa ja rouheaa. Entisöidä edesmenneen vaarini ihanan lipaston. Hankkia massiivipuisen ruokapöydän ja yhdistää sen vaikka vähän moderneihin ruokatuoleihin. Pahin painajaiseni olisi tällä hetkellä se, että koko sisustus olisi kokovalkoista sisustuslehti-kamaa. Saan hyvin vahvat sairaalavibat sellaisesta. Mustavalkoisuus taas on liian 'kova' trendi minulle, joka tykkään puun sävyistä ja pehmeistä väreistä. :) Onneksi se taitaa ollakin jo poistumassa.
Jokin noissa punaisissa tiiliseinissä näyttää myös vetävän puoleensa, kun olen niitä noin paljon pinnaillut… vaikka sellaista ei kyllä meille tulekaan, luulen. Ne näyttää hurjan kivoilta tuollaisissa loft-henkisissä asunnoissa!
 |
| Taas sitä tiiliseinää.. Ja ihana pöytä! |
Miinuspuolella se, että selkä oikuttelee ihan tosissaan. Jouduin yhtenä päivänä tällä viikolla lähteä töistä ajoissa pois, vaikka oli tukivyöt ja Buranat ja kaikki. Ei vaan kärsinyt enää istua. Olen nyt sitten yrittänyt olla varovaisempi ja välttää kaikkea ylimääräistä nostelua ja kumartelua, mikä on joskus aika hankalaa potilaita tutkiessa. (Puhumattakaan elämästä yksivuotiaan kanssa kotona!) Ja seistä sekä jaloitella silloin, kun siihen tilaisuus tulee. Toistaiseksi homma hoituu näin, siis kipeähän selkä on koko ajan, mutta pääosin siedettävissä rajoissa. Kovin herkästi en ole sairaslomalle jäämässä ja uskon kyllä, että löydän keinot pärjätä.
Ensi viikolla taitaa olla seuraava neuvola ja odotan kyllä sitä ihan innolla, vaikka joutuukin taas vaa'alle. ;) Jotenkin se pelkkä sydänäänien kuuntelu tekee odotuksesta selvästi todellisempaa. Joskus tuntuu niin haastavalta yrittää ymmärtää, että siellä tosiaan on joku, meidän perheen tuleva jäsen, josta tulee juuri niin maailman rakkain lapsi kuin isosiskostaankin.
Tulevalle isosiskolle kuuluu monenlaista. Samanlainen hassu höpöttelijä hän on kuin äitinsäkin, jutuissa tosin ei aina ole kovin montaa järkevää sanaa mukana. (Onkohan aina minullakaan!) Tällä hetkellä kaikkea ihmetellään ja osoitellaan 'Kato!'ja varsinkin koirat ovat tosi kova juttu, kiitos varmaan Lumin, joka edelleen käy meillä 'hoitolapsena' silloin tällöin. Koiraa Mini ei osaa vielä sanoa, mutta se on sitten 'auauau'. Hyvin tietää mitä koira sanoo! ;)
Juuri eilen mietin, että me kyllä niin tarvitsemme ne tuplavaunut. Neitinen kun on aika vilkas ja tuota omaa tahtoa löytyy vaikka muille jakaa. Välillä ainoa turvallinen tapa saada hänet takaisin kotiin on köyttää vaunhuihin kiinni protesteista huolimatta. Epäilen suuresti seisomalaudan toimivuutta vielä puolen vuodenkaan päästä…
Viikonloppua odottellaan täällä muuten kovasti, saamme pitkästä aikaa kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa. Edelliskerrasta onkin vierähtänyt tovi!
Mukavaa viikonloppua! Ja kertokaa toki omia kuulumisianne kommenttiboksiin!
Laura