Minua on jännästi nakertanut yksi asia. Sellainen sinänsä vähäpätöinen juttu, joka kuitenkin välillä kiusaa, vaikka tiedän että sitä on ihan turha miettiä. Turha tuhlata energiaa. Vaan minkäs teet, kun joku asia pyörii mielessä. Ehkä se on silloin tarpeellista prosessoida loppuun siirtyäkseen eteenpäin. Tehdä niin sanotusti rauha asian kanssa.
Olen näinä aikoina joskus katunut sitä, että jätin lapsisuunnitelmat näin myöhään. Tämä lapsi on niin hurmannut minut, että olen alkanut kyseenalaistaa ne valinnat, jotka aikanaan - yhdessä miehen kanssa tosin - teimme, että ensin käyn koulun loppuun ja sitten perustetaan perhe. Olen miettinyt, että miksei tehty tätä jo aiemmin, miksei uskallettu? Olemmehan olleet naimisissakin jo pian kuusi vuotta ja olosuhteet ovat sinänsä jo pitkään olleet varsin otolliset lapselle, vakaan parisuhteen puolesta.
Tilastollisesti tosin edelleen nuorennan Suomen keski-arvoa - nykyisin ensisynnyttäjien keski-ikä on 28,6 vuotta. Siihen minulla on vielä hetken matkaa, sillä täytän loppuvuodesta 28 vuotta. Silti pidän itseäni jo aika vanhana äitinä. Asiaan vaikuttaa moni asia taustassani, kuten vaikka omat sisarukset, jotka ovat halunneet lapsensa jo parikymppisinä.
Sain nauttia lomalla ajasta isoveljeni kanssa, joka on tullut isäksi 23-vuotiaana. Häntä kaduttaa se, että koulut jäivät käymättä, mutta toisaalta hän saa nyt nauttia siitä että lapset ovat jo isoja eikä hän ole vielä neljääkymmentä.
Toki ehdin toivoa tätä lasta jo jonkun aikaa, ennen kuin vihdoin 'raskauduin'. Uran kannalta oli ehdottomasti hyvä asia, että näin kävi - ehdin olla melkein vuoden töissä valmistumisen jälkeen ennen kuin Mini syntyi. Työkokemus alla tekee sen, että paluu töihin on helpompaa eikä toisaalta ole kiire takaisin. Puhumattakaan sitten tietysti rahasta - näin sain aika mukavat Kelan tuet. Ainakin huomattavasti mukavammat kuin opiskelija-keikkatyöläisen tuloilla.
Sama juttu toki myös opiskelun kanssa, siis kiireen suhteen. Teoreettisesti ajatellen, jos olisin tullut raskaaksi kesken opintojen, olisin tuskin malttanut olla äitiyslomalla kovin kauaa. Ehkä isoin päätökseemme, yhteinen se kuitenkin oli, vaikuttanut asia oli kylläkin koulun kuormittavuus ja sitovuus - lääkiksessä poissaoloja ei hyväksytä ja niistä usein rangaistaan runsailla lisätöillä. Oli syy miten painava tahansa.
Olen ollut koulussa monta kertaa niin kipeänä, että ihan hävettänyt olla vaikkapa kierrolla seuraamassa sellaisessa kunnossa. Samoin moni kurssikaveri. Ei vaan yksinkertaisesti ole uskaltanut olla pois, kun on pelännyt sakotetaanko siitä runsailla lisätöillä tai kurssin reputtamisella. Niin moni on saanut poissaolon jälkeen kuulla sen masentavan lausahduksen "tule ensi vuonna uudestaan". Tästä on toki annettu toistuvasti ja runsaasti palautetta, mutta mikään ei tunnu muuttuvan.
Pahinta taisi olla oman isän kuoleman aikaan, kun olin kaksi päivää poissa pahimman sokin ja asioiden järjestelyjen vuoksi. Seuraava viikko olikin sitä kauheampi - kuudesta missatusta ryhmäopetuksesta piti käydä istumassa viisi, jotka oli vaan pakko mahduttaa omaan aikatauluun ylimääräisinä. Kävin päivystyksessä asti tuolla viikolla rytmihäiriöiden takia, kun olin surusta ja tiukasta kouluviikosta niin stressaantunut ja ahdistunut.
Hoida tällaisessa asenneilmastossa nyt sitten lapsia 'koulun ohella'. Nostan kovasti hattua niille kurssikavereille, jotka ovat kesken lääkiksen lapsia saaneet - en suorastaan käsitä miten se on mahdollista. Tai siis käsitän kyllä tuon teknisen puolen (heh), mutta.. tiedätte varmaan. Ehkä sitten heille löytyy enemmän joustoa koulun puolesta tai sitten heillä on puolisot, jotka voivat hoitaa lapsia vaikkapa sairauden aikana kotona. Ja tulee niitä lapsia joskus, vaikkei suunnittele. Täällä blogimaailmassakin on yllättävän monta onnellista esimerkkiä asiasta. :)
Kaiken tämän pohdinnan jälkeen olen pikkuhiljaa saamassa rauhaa asiasta. Tehty mikä tehty ja vaikka välillä kismittää, niin .. en sittenkään olisi valinnut toisin. Vaikka miten olen asiaa pyöritellyt, niin en usko että olisin. Ja jos meille olisi tämä neiti tarkoitettu jo aiemmin, niin ainahan olisi jotain suunnittelematonta voinut tapahtua. Nähtävästi vaan ei ollut meidän 'aika' yhtään aiemmin.
Kaikkea ei voi saada, tai ehkä voikin, muttei kaikkea yhtä aikaa. Olkoon lääketieteen lisensiaatin koulutus sitten 'esikoiseni'- sen verran aikaa, voimia ja hellää huomiota se on vaatinut. En joka tapauksessa tällä hetkellä toivo meille suurperhettä, joten sikäli ehdin vielä hyvin olla äiti ja synnyttää lapsen/lapsia, jos niitä vielä tulee. Uskon myös tekeväni asiat nyt paremmin kuin olisin aiemmin pystynyt tai jaksanut.
Onko muita uraäitejä, tai vielä lapsettomia, jotka olette joutuneet pohtimaan tätä puolta asioista? Entä teitä, jotka olette saaneet lapsia kesken lääketieteellisen tai muun sitovan koulutuksen? Kiinnostaisi kuulla, miten olette selvinneet…
Laapa
P.S. Lisää odotuskuviani tästä (KLIK!) ja tästä (KLIK!).
Olen näinä aikoina joskus katunut sitä, että jätin lapsisuunnitelmat näin myöhään. Tämä lapsi on niin hurmannut minut, että olen alkanut kyseenalaistaa ne valinnat, jotka aikanaan - yhdessä miehen kanssa tosin - teimme, että ensin käyn koulun loppuun ja sitten perustetaan perhe. Olen miettinyt, että miksei tehty tätä jo aiemmin, miksei uskallettu? Olemmehan olleet naimisissakin jo pian kuusi vuotta ja olosuhteet ovat sinänsä jo pitkään olleet varsin otolliset lapselle, vakaan parisuhteen puolesta.
Tilastollisesti tosin edelleen nuorennan Suomen keski-arvoa - nykyisin ensisynnyttäjien keski-ikä on 28,6 vuotta. Siihen minulla on vielä hetken matkaa, sillä täytän loppuvuodesta 28 vuotta. Silti pidän itseäni jo aika vanhana äitinä. Asiaan vaikuttaa moni asia taustassani, kuten vaikka omat sisarukset, jotka ovat halunneet lapsensa jo parikymppisinä.
Sain nauttia lomalla ajasta isoveljeni kanssa, joka on tullut isäksi 23-vuotiaana. Häntä kaduttaa se, että koulut jäivät käymättä, mutta toisaalta hän saa nyt nauttia siitä että lapset ovat jo isoja eikä hän ole vielä neljääkymmentä.
 |
| Photo by Minttu Saarni |
Sama juttu toki myös opiskelun kanssa, siis kiireen suhteen. Teoreettisesti ajatellen, jos olisin tullut raskaaksi kesken opintojen, olisin tuskin malttanut olla äitiyslomalla kovin kauaa. Ehkä isoin päätökseemme, yhteinen se kuitenkin oli, vaikuttanut asia oli kylläkin koulun kuormittavuus ja sitovuus - lääkiksessä poissaoloja ei hyväksytä ja niistä usein rangaistaan runsailla lisätöillä. Oli syy miten painava tahansa.
Olen ollut koulussa monta kertaa niin kipeänä, että ihan hävettänyt olla vaikkapa kierrolla seuraamassa sellaisessa kunnossa. Samoin moni kurssikaveri. Ei vaan yksinkertaisesti ole uskaltanut olla pois, kun on pelännyt sakotetaanko siitä runsailla lisätöillä tai kurssin reputtamisella. Niin moni on saanut poissaolon jälkeen kuulla sen masentavan lausahduksen "tule ensi vuonna uudestaan". Tästä on toki annettu toistuvasti ja runsaasti palautetta, mutta mikään ei tunnu muuttuvan.
Pahinta taisi olla oman isän kuoleman aikaan, kun olin kaksi päivää poissa pahimman sokin ja asioiden järjestelyjen vuoksi. Seuraava viikko olikin sitä kauheampi - kuudesta missatusta ryhmäopetuksesta piti käydä istumassa viisi, jotka oli vaan pakko mahduttaa omaan aikatauluun ylimääräisinä. Kävin päivystyksessä asti tuolla viikolla rytmihäiriöiden takia, kun olin surusta ja tiukasta kouluviikosta niin stressaantunut ja ahdistunut.
 |
| Photo by Minttu Saarni |
Kaiken tämän pohdinnan jälkeen olen pikkuhiljaa saamassa rauhaa asiasta. Tehty mikä tehty ja vaikka välillä kismittää, niin .. en sittenkään olisi valinnut toisin. Vaikka miten olen asiaa pyöritellyt, niin en usko että olisin. Ja jos meille olisi tämä neiti tarkoitettu jo aiemmin, niin ainahan olisi jotain suunnittelematonta voinut tapahtua. Nähtävästi vaan ei ollut meidän 'aika' yhtään aiemmin.
Kaikkea ei voi saada, tai ehkä voikin, muttei kaikkea yhtä aikaa. Olkoon lääketieteen lisensiaatin koulutus sitten 'esikoiseni'- sen verran aikaa, voimia ja hellää huomiota se on vaatinut. En joka tapauksessa tällä hetkellä toivo meille suurperhettä, joten sikäli ehdin vielä hyvin olla äiti ja synnyttää lapsen/lapsia, jos niitä vielä tulee. Uskon myös tekeväni asiat nyt paremmin kuin olisin aiemmin pystynyt tai jaksanut.
Onko muita uraäitejä, tai vielä lapsettomia, jotka olette joutuneet pohtimaan tätä puolta asioista? Entä teitä, jotka olette saaneet lapsia kesken lääketieteellisen tai muun sitovan koulutuksen? Kiinnostaisi kuulla, miten olette selvinneet…
Laapa
P.S. Lisää odotuskuviani tästä (KLIK!) ja tästä (KLIK!).